"Mutta tässä on minusta tuuli puhaltanut suoraan paholaisen palkeesta helvetistä!" puuttui Jaakko puheeseen, antaen harminsa vapaasti purkautua valloilleen.
"Se on puhaltanut pyhästä roomalaisesta kirkosta!" sanoi palvelija hiljaa, ikäänkuin peläten omia sanojaan.
"Pyhästä roomalaisesta kirkosta! No, kyllähän se on täynnä kuolleiden luita ja perkeleen kavaluutta ja vilppiä, sen tietää Herra Jumala, ja onnellisia olemme me, jotka olemme siitä päässeet,… mutta mitä pyhällä kirkolla onkaan hyötyä siitä, että erottaa nämä nuoret ihmiset toisistaan?"
"Siitä en minä ymmärrä mitään", virkkoi palvelija tehden ristinmerkin. "Mutta vanha linnanvartia sanoo, eikä se tunnukaan uskomattomalta, vaikken minä siitä ymmärrä mitään…"
"No, mitä hän sanoo?… Luulen että vapiset puhuessasi pyhän roomalaisen kirkon tähden?"
"Pyhällä kirkolla on pitkät käsivarret, ja se on mahtava", selitti palvelija tehden uudestaan ristinmerkin. "Kun on kysymys siitä, ei pidä uskoa isää eikä äitiä, ei siskoa eikä veljeä. Huomaa onnettomuuden versovan ikäänkuin omista sanoistaan, voimatta edes aavistaakaan…"
"Kas niin", keskeytti Jaakko, "jättäkäämme se juttu. Sano minulle lyhyesti ja selvään, mitä vanha linnanvartia sanoo; hän näyttää olevan ainoa, joka selvään uskaltaa nähdä, mitä hänellä on silmiensä edessä, pelkäämättä valkeaksi sivuttuja muureja enempää kuin kuolleiden luitakaan niiden sisällä… Hän sanoo siis…?"
"Hän sanoo, että kirkko tahtoo saada rikkaudet, hurskaan lesken rikkaudet."
"Sitä luulinkin… no hyvä, siitä kenkä siis puristaa. No, ja hurskas leski, hän ei tahdo antaa kirkolle rikkauksiaan?"
"Ei, hän tahtoo ne antaa veljelleen, eikä kirkolla olekaan mitään sitä vastaan, se vain tahtoo palauttaa tämän veljen ainoaan autuaaksi tekevään uskoon,… hän on tuhlaajapoika, ja jos hän kääntyy ja palaa takaisin, niin kirkko antaa hänelle anteeksi ja häät laitetaan."