"Niinkö", puuttui Jaakko puheeseen. "Ja nuori herra, mitä sanoo hän kaikkeen tähän?"
"Sitä en tiedä… epäilemättä vastauksena saa pitää niitä häitä, joita varustetaan toiselle!"
Jaakko vaipui mietteihinsä. Oli ilmeistä, että Pietari oli vastannut "ei" siihen esitykseen, joka hänelle oli tehty pyhän kirkon taholta, ja että hän sen johdosta oli tullut kirkon vainon esineeksi. Että samainen kirkko oli tahtonut käyttää häntä välikappaleena saadakseen Ruotsin kuninkaan pois päiviltä, ja että hän oli pontevasti torjunut tämän yrityksen, sitä ei palvelija voinut tietää. Samalla kohosi Pietari yhä korkeammalle Jaakon ajatuksissa. Se oli nuorukainen, joka ansaitsi saada auttavan käden rehelliseltä ruotsalaiselta, ja Jaakko päätti mielessään tehdä kaikkensa hänen ja nuoren ruhtinattaren pelastukseksi.
"Nuori herra on kadonnut", jatkoi palvelija. "Hän ratsasti pois linnasta pater Josefin kera vähän ennen teidän kuninkaanne saapumista tähän maahan. Ruhtinatar lähti myös linnasta kohta sen jälkeen, ja jonkun ajan kuluttua palasi hän yksinään takaisin, ja silloin alkoi hänen kurjuutensa aika. Sen verran tiedän, sillä olen sen kuullut näillä omilla korvillani, että pater Josef on hänen pyövelinsä ja että sillä miehellä on käsissään keinoja pakottaakseen hänet mihin ikinä tahtoo."
"Ja nämä keinot?"
"Merkitsevät samaa kuin hänen rakastettunsa henki!"
"Oletko kuullut sen?"
"Niin, olen kuullut sen!"
Jaakko pudotti jättiläisnyrkkinsä kumealla jymähdyksellä vasten polveaan, ja hänen rypistyneet kulmansa, joiden alta salamoivat harmaat silmät, olivat melkein saattaneet kauhuihinsa palvelija paran, joka hetkiseksi luuli, että häntä kohtaisi purkautuvan vihan ensi sivallus. Palvelijat siellä muilla mailla ovat pelkkiä orjia, ilman mitään oikeuksia, arkoja kuin järjettömät eläimet. Ne uskaltavat tuskin katsoa kunniallista miestä silmiin. Torjuakseen uhkaavan vaaran riensi palvelija lisäämään:
"Seisoin kerran suuressa salissa, kun kuulin puvunkahinan viereisestä huoneesta. Siellä oli ruhtinatar, ja kohta hänen jälestään tuli pater Josef. Minä hiivin erään varjostimen taa, joka oli vuoteen edessä, juuri heidän astuessaan saliin. 'Onko se viimeinen sananne?' kysyi pater, ja hänen kivikovat kasvonsa näyttivät niin hirveän tuimilta, että tunsin kalmankylmyyden värähtävän kaikkien jäsenieni lävitse. Ruhtinatar ei vastannut mitään, ja pater lisäsi: 'Saatte vielä ajatusaikaa muutamia tunteja, tulen huomenna tähän aikaan jälleen; jos lähetätte minut silloin pois ilman teidän suostumustanne, niin olette samassa omin huulin lausunut hänen kuolintuomionsa'…"