"Ja hän tuli jälleen?"
"Hän tuli jälleen, ja mitä silloin sanottiin, en tiedä, mutta ruhtinatar aivan suli kyyneliin, ja sitten tuli vanha sairas kreivi, ja niin alettiin laittaa häitä… Siinä on nyt kaikki mitä tiedän, ja jos voit tehdä jotakin ruhtinattaren pelastukseksi, niin Jumalan äiti…"
"Jumalan äitiä en tunne", sanoi Jaakko synkkänä ja laski raskaan kätensä palvelijan käsivarrelle, "mutta Jumalan Pojan tähden tahdon henkeäni säästämättä tehdä kaikkeni ruhtinattaren ja nuoren maanmieheni puolesta. Mutta nyt on ryhdyttävä viisaasti asiaan… jos minulla olisi se katala pater näiden käsieni välissä", lisäsi hän hammasta purren, "rutistelisin hänet niin, että hänen olisi vaikea löytää entistä piilopaikkaansa tässä maailmassa."
Tämä lisäys ei juuri osottanut suurta kykyä itsehillitsemiseen, mutta sen hän sanoikin vain ensi tulisuudessaan. Kun hän sai aikaa, niin ymmärsi hän kyllä toimia sekä tyyneydellä että maltilla. Hän kysyi edelleen, tiesikö palvelija mitään sen kirjeen sisällöstä, joka hänellä oli mukanaan. Se mahtoi olla sangen tärkeä, koska se oli menevä niin vaaralliseen paikkaan kuin Marienburg oli kaikille, jotka kävivät puolalaisten nimellä. Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt, mutta hän mainitsi erään linnanvartian otaksumisen, josta Jaakko saattoi aavistaa todellisen asianlaidan.
Viekas pater nähtävästi luuli, ettei ruhtinatar ollut vilpittömästi suostunut avioliittoon, ja sentähden olivat hänen häijynelkiset aivonsa miettineet jonkun keinon siltä varalta, että viime hetkessä tulisi odottamaton "ei", sillä sellaista oli kuultu ennenkin, tuumi linnanvartia. Mutta mikä se keino mahtoi olla, sitä ei vanha kunnon mies voinut saada selville, mutta hän oli kehottanut pikku palvelijaa, jonka viisauteen hän suuresti luotti, pitämään tarkoin silmällä kaikkea ja painamaan kaiken muistoonsa, niin että he sitten hänen palattuaan voisivat nähdä juonien lävitse ja, jos se oli heidän vallassaan, auttaa kaikkien rakastamaa ruhtinatarta.
Jaakko, joka huomasi voivansa luottaa puolalaiseen, neuvotteli nyt hänen kanssaan, kuinka heidän parhaiten olisi meneteltävä, ja kun he olivat päässeet yksimielisyyteen, meni hän suntion luo ja antoi tälle kirjeen, mainiten, kuinka viestintuojalle oli käynyt. Suntio oli luihu näöltään. Hän katsoi epäluuloisesti sekä kirjeeseen että sen tuojaan, mutta avattuaan kirjeen ja luettuaan sen lävitse pyysi Jaakkoa viemään hänet loukkaantuneen luo. Niin tapahtui, ja kun suntio huomasi, kuinka mahdoton palvelijan oli palata linnaan, sanoi hän pitävänsä itse huolen vastauksen viennistä pater Josefille. Hän sanoi sen tyynellä, melkein salaperäisellä äänellä, joka ärsytti Jaakkoa ja sai hänet varomattomasti virkkamaan:
"Varo vain, ukko, ettet hairahdu, sillä minä tiedän kyllä, kuka voi pitää sinut kurissa!"
Suntio käänsi äkkiä terävät silmänsä Jaakkoon, ja hänen katseensa kiilui kiukusta. Mutta sanaakaan ei päässyt hänen huuliltaan.
Hiivanuuttina olivat häät pidettävät, eikä siihen ollut monta päivää, mutta tuskin silmänräpäyksen ajaksikaan päästi Jaakko suntiota näkyvistään näinä seuraavina päivinä. Hän piti ukkoa silmällä aivan liiankin tarkoin. Se oli häneltä varomatonta, sillä suntio huomasi sen ja kävi sen johdosta kahta varovammaksi ja menetteli sen jälkeen tavalla, jota Jaakko kaikista vähimmän saattoi aavistaa.
Jaakko luuli, ja tätä hänen luuloaan vahvisti palvelija, joka antoi hänelle kaikki ne tiedot, mitkä hän voi, niin hyvin henkilöistä kuin asioistakin, linnan ympäristöstä ja tärkeimpäin huoneiden asemasta, mistä linnanvartian saattoi löytää ja missä ruhtinattaren huone oli, — Jaakko luuli, että suntio lähtisi itse Habersdorffiin, ja hän oli päättänyt lähteä jälkeen. Mutta joko se tehtävä, jonka suntio oli saanut pater Josefilta, vaati aikaa, tai sattui joitakin muita esteitä, kaikessa tapauksessa kului päivä päivän jälkeen, ja lopulta oli itse hääpäivä käsissä. Jaakko oli epätoivoissaan ja luuli puolittain, että kaikki oli hukassa. Silloin hän varhain tänä aamuna näki varjomaisen olennon hiipivän ulos suntion asunnosta. Mutta hänen suurimmaksi kummastuksekseen lähestyi varjo häntä itseään, ja ennenkuin hän ehti ajatella puoleen tai toiseen, olivat suntion palavat silmät jo aivan hänen edessään. Hänen kummastuksensa muuttui ällistykseksi, kun ilkeännäköinen mies avasi suunsa ja sanoi äänellä, joka kuului taisteluun vaativalta ja melkein ivalliselta: "Tänään minä lähden Habersdorffiin ja pater Josefin luo!… Kiitos hyvästä vartiosta, kiitos, kiitos!"