Samassa varjo katosi. Kaikki kävi kuin vilahdukselta. Rehellinen Jaakkokin tunsi aluksi olevansa tykkänään paiskattu satulasta maahan; mutta heti toinnuttuaan riensi hän panemaan moneen kertaan miettimäänsä tuumaa toimeen.
Hän riensi ratsumestarinsa luo ja anoi päivän lomaa. Ratsumestari näytti epäröivältä ja epäluuloiselta, mutta antoi sentään hänelle vapaan päivän. Ratsumestarin ulkonäkö herätti Jaakon ihmettelyn, mutta hän ei aavistanut mitään, hänen päässään pyöri vain se onnettomuus, jota hän toivoi joutuvansa estämään. Nopeasti riensi hän talliin, missä puolalaisen palvelijan hevonen seisoi valmiiksi satuloituna, nouti vaatemytyn, joka sisälsi muutaman vankeudessa kuolleen puolalaisen rakuunan puvun, ja riensi Rosenburgiin vievää tietä myöten ulos kaupungista.
Tuntia myöhemmin ratsasti vahva ratsumiesosasto ulos samasta kaupunginportista. Ratsumiesten etunenässä ratsasti hänen oma ratsumestarinsa. Hän poikkesi kuitenkin pian toiselle tielle, joka vei etelämpään, ja lähetti ainoastaan pienemmän kymmenmiehisen osaston hiljakseen ratsastamaan Jaakon jälkeen, jonka kookas vartalo pian kuvastui valkenevan päivän sarastusta vasten itäisellä taivaanrannalla.
Jaakko ei voinut hetkistäkään ajatella mitään sellaista kuin että häntä ajettaisiin takaa. Hänen koko mielensä oli suuntaantunut suntioon ja sitä kalvoi kovasti levottomuus, että tämä pääsisi häneltä pakoon. Hänen terävät katseensa lennähtelivät kenttää kaikkiin suuntiin, mutta hän ei nähnyt mitään. Ainoastaan aamutuuli puhalteli ja tuprautti siellä täällä ilmaan kourantäyden lunta, joka pyrysi ympärinsä. Kaupunki oli jäänyt hänen taakseen, ja hän lasketti suurelle, aukealle tasangolle, joka täältä ulottuu itään päin, kaikilta puoliltaan vuorenkukkulain ympäröimänä, paitsi kaakkoisesta, josta se rajottuu mereen.
Täällä vihdoin sai Jaakko näkyviinsä ratsastajan, joka näköpiirin etäisimmällä äärellä ratsasti hevosella, jota hänen näytti olevan vaikea hoitaa. Hevonen, jolla Jaakko ratsasti, oli oivallinen eläin ja vei hänet salaman nopeudella kentän ylitse. Hän näki, kuinka etäinen ratsastaja, huomattuaan, että häntä ajettiin takaa, teki kaikkensa päästäkseen pakoon, mutta se ei onnistunut. Jaakko pääsi joka hetki häntä lähemmäksi ja huomasi pian sanomattomaksi ilokseen, että se oli suntio.
"Hehei, ukkoseni", huusi hän tavotettuaan suntion, "nyt voimme kappaleen matkaa ratsastaa yhtä matkaa… älkää pelästykö, en tahdo teille mitään pahaa, mutta huomaan kyllä, että voin olla teille avuksi… onpas se äksy eläin, jolla ratsastatte."
Suntio ei vastannut mitään, mutta hän sivalsi sauvallaan ratsuaan lautasille, niin että elukka nousi pystyyn ja olisi kenties kaatunut selälleen, jollei Jaakko olisi lujalla kädellä tarttunut ohjaksiin. Sähisevä puoleksi nielty ääni pääsi suntion huulilta.
"Onko tämä tavallinen tie Habersdorffiin?" kysyi Jaakko olematta huomaavinaan suntion kiukkua.
"Ei!" kuului lyhyt ja kuiva vastaus.
"Mutta aiottehan sentään sinne?"