"En!"
"Ette? — Mutta sanoittehan minulle niin!"
"Olen muuttanut mieleni… häät kai voidaan viettää ilman minuakin, ja minä joudun huomennakin kylliksi aikaisin Habersdorffiin."
Hänen tarkotuksensa oli voittaa aikaa.. Ei erittäin kaukana paikasta, missä Jaakko oli hänet saavuttanut, oli pieni mökki, ja sinne hän suuntasi matkansa. Jaakko seurasi.
Tuvassa asui vanhanpuoleinen mies, joka istui kohennellen hiilosta, kun molemmat ratsastajat astuivat sisään. Vaikkei kumpikaan heistä ollut säästänyt hevostaan, sillä suntio näytti omasta puolestaan tahtovan tehdä lopun pikaratsastuksesta ja päästä lepoon, oli sentään päivä kulunut, niin että se oli jo hyvän matkaa iltapuolillaan ja alkoi jo hämärtyä. Muutamiin puolalaisiin sanoihin, jotka suntio lausui, vastattiin samalla kielellä, mutta sitten istui hengenmies tyynesti tulen ääreen eikä näyttänyt olevan lainkaan kiireissään.
Jaakko mietiskeli vain, millä tavoin hän parhaiten saavuttaisi tarkotuksensa.
Vihdoin nousi tuvan asukas ja meni verkkaisin askelin ulos. Suntio istui liikkumatonna, mutta lausui sitten aivan luonnollisesti ja ilman mitään levottomuuden merkkiäkään, että heillä täytyi olla polttopuita tuleen, sekä nousi mennäkseen ulos ja sanoakseen siitä. Mutta silloin laski Jaakko kätensä hänen olalleen.
"Ei!" sanoi hän. "Nyt tahdon minä toimittaa asianne… olkaa aivan kiltisti, en tahdo teille mitään pahaa, mutta tahdon antaa teidän rauhassa lämmitteleidä tulen ääressä sillaikaa kuin minä ratsastan linnaan…"
"Ystäväni", sanoi suntio sangen viattomasti, "ystäväni, minusta nähden saatte kernaasti ratsastaa linnaan, en tahdo estää teitä."
"Sen kyllä uskon", vastasi Jaakko. "Mutta tahdon samalla auttaa teitä ja suorittaa teidän asianne!"