"Minunko asiani?" virkkoi suntio, viekkaasti hymyillen, mutta ei ehtinyt enempää, ennenkuin Jaakko sieppasi lujan nuoranpätkän, tarttui salakavalan miehen vyötäisiin ja sitoi hänen kätensä selän taakse.
Kaikki tapahtui niin nopeasti ja odottamatta, ettei suntio ehtinyt ryhtyä mihinkään, ennenkuin oli liian myöhäistä. Hän päästi kiukkuisen huudon, ja ukko joka oli mennyt ulos, palasi tupaan kirves kädessään. Hän syöksähti Jaakkoa kohden, mutta tälle oli pikku asia riisua vihollisensa aseet ja sitoa taakse hänenkin kätensä. Kun hän sitten oli lujalla nuoralla sitonut heidän jalkansa yhteen, niin että he olivat istuvassa asennossa vastatusten, pani hän käsivartensa ristiin rinnalleen ja katseli työtään. Hän teki kädellään merkkejä, että hän tahtoi puhua; mutta kumpikaan ei pitänyt siitä lukua, vaan molemmat huusivat yhä pahemmin.
Silloin otti hän olkia eräästä tuvan nurkasta, jossa ukolla näytti olevan makuuksensa, ja tukki niillä ensin suntion ja sitten ukon suun.
Nyt tuli hiljaista, ja Jaakko saattoi saada äänensä kuuluviin.
"Valitettavasti en nyt voi saada vastausta", sanoi hän kääntyen suntioon, "mutta minun täytyy tutkia teidän vaatteenne, ettenkö sentään niistä löytäisi, mitä tarvitsen."
Ja hän alkoi heti etsintänsä, joka ei ollutkaan vaikeaa, kun suntio ei ollut koskaan voinut kuvitella joutuvansa näin tungettelevan ja tylyn pitelyn alaiseksi. Alimaisen liivinutun alla oli pieni tasku, ja siinä oli jokseenkin paksu kirje, kääritty nyörillä ja osotettu pater Josefille. Siitä huolimatta jatkoi Jaakko etsintäänsä, mutta ei löytänyt mitään enempää.
"Älkää peljätkö", sanoi hän pidellen kirjettä koholla, "tämä kyllä menee osotteen omistajalle, ja kun olen sitten toimittanut tuumani, niin, jos muuten pääsen sieltä hengissä, palaan tänne, vapautan teidät ja tulen mukananne takaisin Marienburgiin."
Näin sanottuaan riensi hän pihalle, mutta palasi jälleen mukanaan vaatemytty, jonka hän avasi, ja puki ylleen vaatekappaleen toisensa jälkeen, niin että hän loppuun päästyään oli hiuskarvalleen puolalaisen rakuunan näköinen. Hänen harjotuksensa Upsalassa oppineen professorin johdolla tuli hänelle nyt hyvään tarpeeseen. Hän osasi täydellisesti ulkonäöllään ja elkeillään matkia niitä palkkasotureita, joita silloin palveli kaikissa Europan sotajoukoissa. Hänellä oli sama, yhtaikaa uhmaava ja omavaltainen ryhti, sama terhakka ja kevytmielinen muoto.
Hän pisti kirjeen vyöhystäänsä ja riensi matkoihinsa. Hetken jälkeen kuulivat vangitut, istuessaan katsellen toisiaan, kuinka hän loittoni täyttä laukkaa tuvalta. Voi kuvitella, että heidän oli hirveän piinaavaa sitä kuulla, mutta vehkeilijät olivat sen hyvin ansainneet.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin Jaakko ratsasti perille linnaan, joka sijaitsee erään virran varrella. Virta ei talvipakkasista huolimatta ollut jäätynyt, vaan pienissä aaltosissaan kuvasteli monia valoja, jotka säteilivät linnan ikkunoista. Kirkas taivas säkenöi ylhäällä tuhansine tähtineen.