Kun Jaakko saapui linnan portille, seisoi siellä vanhempi mies, jonka hän kuvauksista päättäen otaksui linnanvartiaksi.
"Tuletko Marienburgista?" kysyi tämä tuikeasti, ja kun Jaakko vastasi myöntävästi, sanoi hän yrmeällä äänellä: "Silloin et pääse tänne, me emme ota vastaan lähettiläitä vihollisten kaupungista!"
Mutta hän oli tuskin ehtinyt lausua nämä sanat, ennenkuin muuan heitukka tulla heipotteli esiin ja toisti kysymyksen, ja kun Jaakko oli uudistanut vastauksensa, kysyi heitukka: "Onko sinulla kirjeitä pater Josefille?"
Kun Jaakko oli vastannut myöntävästi, kuvastui miehen kasvoilla pettämätön ilo, ja hän sanoi portinvartialle, että viestintuoja oli päästettävä sisälle ja hänelle annettava osansa hääiloista, sillä sen hän oli rehellisesti ansainnut.
Muristen antoi rehellinen portinvartia perään, ja Jaakko piti varansa, että sai hevosensa selästä hypättyään kuiskatuksi hänen korvaansa:
"Minä tulen ruhtinattaren avuksi… olkaa varuillanne ja pitäkää minulle portti avoinna."
Linnanvartian silmät suurenivat, mutta hän ei ehtinyt kysellä, sillä heitukka tuli samassa ja käski Jaakkoa antamaan kirjeen hänelle, niin hän veisi sen pater Josefille. Mutta siihen sanoi Jaakko ei. Hän oli saanut ankaran käskyn jättää se ainoastaan pater Josefin omiin käsiin, ja siinä ei voinut mikään auttaa. Heitukka katosi, mutta tuli hetkisen jälkeen takaisin ja viittasi Jaakkoa seuraamaan itseään.
Kulku kävi useampain käytäväin ja huoneiden kautta, kunnes he vihdoin pysähtyivät huoneeseen, joka oli himmeästi valaistu. Heitukka meni viereiseen huoneeseen, josta ovea avatessa tulvahti häikäisevä valovirta ja jossa kuului puhuvan pidätetty, mutta terävä ja luja ääni.
Kului hetki, mutta sitten saapui vanhempi herra, puettuna leveäliepeiseen, mustaan silkkipukuun, jollaisia jesuiitat tavallisesti käyttävät. Se oli pater Josef, rumanaamainen mies, joka teki minulle unhottumattoman kepposen Elbingissä. Hän tähysteli vaieten Jaakkoa päästä jalkoihin, Jaakon ottaessa verkalleen kirjeen esiin ja antaessa sen hänelle. Nyt seurasi joukko kysymyksiä, kuka kirjeen oli antanut hänelle ja missä oli palvelija, joka oli ratsastanut Marienburgiin. Jaakko teki selkoa kaikesta, lyhyeen ja varmasti, ja sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta siitä ei Jaakko puolestaan ollut oikein selvillä, oliko hänen seurattava pateria vai antaisiko hän tämän poistua kirjeen kera. Jälkimäinen ei saanut tapahtua, edellinenkin saattoi olla vaarallista. Mutta vierasten täyttämässä linnassa ei hänen tarvinnut pelätä, että pater tarpeettomasti menisi liian kauas pois.
Tämä repikin heti nyörin kirjeen ympäriltä, avasi kuoren ja asettui kattolampun alle saadakseen selvän sisällöstä. Kuoressa oli rypistynyt kirje, ja sen olisi kai pitänyt sisältää jotakin enemmän, sillä pater kohotti häneen terävän, läpitunkevan katseen ja kysyi: