"Onko tässä kaikki?"
"On!" vastasi Jaakko.
Pater luki rypistyneen kirjeen ja oheenliitetyn kirjotuksen, jonka alla riippui sinetti, ja lukeminen näytti saattavan hänet parhaimmalle tuulelle. Hän viittasi Jaakolle hyvin tyytyväisenä ja katosi viereiseen huoneeseen. Jaakko astui hiljaa askeleen seuratakseen häntä, mutta pysähtyi kuultuaan, että pater pysähtyi sinne. Hän meni vain oven luo, niin että hän selvästi voi kuulla, mitä siellä tapahtui.
"Ruhtinatar!" virkkoi pater lyhyesti ja painokkaasti. "Olen saanut sanomia, jotka sallivat minun luopua kaikesta puhevallastani tässä asiassa. Voitte noudattaa vapaata tahtoanne!"
Kuului ilon huudahdus ja samalla silkkipuvun kahahdus, ja vanhemman naishenkilön ääni kysyi:
"Kuinka, isä Josef… sananne tulivat niin äkkiä, etten ihmettele, että sukulaiseni on vaikea uskoa teitä."
"Oi, hän on siis kuollut?" huudahti ruhtinatar.
"Ei, hän elää, mutta hän on kuollut teille!" vastasi pater, ja hän jatkoi hetkisen varrottuaan: "Nuoruuden kevytmielisyydessään on hän joutunut toisen rakkauden valtoihin, ja muutamia päiviä sitten vietettiin hänen häänsä. Tässä on vihkitodistus, ja tässä on vihinnän toimittajalta saamani kirje, joka poistaa kaiken epäilyksen, mikä saattaisi herätä mielessänne. Sen on hän itse kirjottanut nykyiselle vaimolleen, rahvaan naiselle, joka on seurannut sotajoukon kuormastossa aina Pillausta saakka ja jonka kanssa hän epäilemättä on ollut tuttavuudessa, ennenkuin hän saapui tänne Ruotsista."
Jaakko seisoi valmiina sysäämään oven auki ja astumaan sisään, mutta nähtyään kuvan, joka oven avautuessa ilmaantui hänelle, viivyttelihe hän vielä. Nuori ruhtinatar seisoi kokoon luhistuneena ja kädet suonenvedontapaisesti ristissä ja rajusti kohoilevin povin sen hirveän tuskan kourissa, jonka paterin kylmä viesti oli hänelle tuottanut. Hänen rinnallaan seisoi vanhempi nainen ja koetti lempeällä väkivallalla sulkea hänet syliinsä, vaikka hänen kalpeat ja suruiset kasvonsa riittävästi todistivat, että hänkin oli kiihkeästi liikutettu. Pater seisoi selin Jaakkoon.
Sellaisena näyttäytyi kuva Jaakolle ensi silmäyksellä, mutta juuri kohottaessaan jalkansa astuakseen yli kynnyksen näki hän ruhtinattaren jalolla pontevuudella kohottavan ihmeen ihanan päänsä. Hän oli kasvoiltaan niin kalpea kuin vastasatanut lumi, ja hän silmäili eteensä niin ylpeästi ja kylmästi kuin tähdet ylhäällä silmäilivät vanhan linnan katonharjaa. Salaman nopeudella oli hän tehnyt päätöksensä. Hän oli rakastettunsa henkeä pelastaakseen tahtonut uhrata oman onnensa, ja tämä sillaikaa, unhottaen valansa ja lupauksensa, matkusti kotimaahansa toisen naisen keralla. Häntä oli loukattu sydämensä sisimpään. Tieto hänen rakastettunsa kuolemasta olisi ollut suloinen verrattuna siihen julmaan petokseen, jonka esineenä hän oli ollut. Mutta kaikki tämä oli laskettua, ja sellainen ihmistuntija oli pater Josef, että hän ymmärsi oikein pohjiaan myöten, mitä voimia oli käytettävä vietäessä hänen tuumiaan lävitse. Hänen kasvonsa näyttivät tällä hetkellä melkein leppeiltä, ja hän aivan kuin hekumoi niistä sanoista, jotka hän jo edeltäpäin oli kuulevinaan ruhtinattaren huulilta.