"Niinpä on minun siis kerran herättävä kauniista unelmastani!" sanoi hän. Nämä sanat olivat kuin välttämätön jäähyväiskatse menneisyyteen, porras astuessa ulos siitä paratiisista, jossa hän oli toivonut saavansa elää elämänsä, porras astuessa ulos talvenkylmälle nummelle, jossa hänen jalkansa polkisi pelkkiä okaita.
Hän ei voinut pidättää hiljaista huokausta, mutta siinä olikin kaikki.
Sitten oli hän yhtäkkiä ikäänkuin muuttunut uudeksi ihmiseksi.
"Olen valmis, pater Josef, antakaa häämessun alkaa!" Hän sanoi nämä harvat sanat, kuten kuningatar sanoo hovimarsalkalleen: "Hyvä, käskekää vaunujen ajaa esiin, tahdon lähteä täältä."
Mutta nyt astui Jaakko esiin. "Anteeksi", sanoi hän, "mutta minullakin on täällä muuan sana sanottavana!"
Jos kivilattia olisi auennut läsnäolijain jalkojen alla, olisivat he tuskin hämmästyneet yhtä suuresti kuin nähdessään yksinkertaisen rakuunan astuvan sisään, ja alkavan puhua. Mutta Jaakko ei antanut heille aikaa tointua.
Hän kääntyi ensin kalmankalpeaan morsiameen. "Teidän oikea sulhasenne", sanoi hän, "ei ole Habersdorffin linnassa tänä iltana, vaan kuihtuu jossakin niistä maanalaisista vankiloista, joita tässä maassa on niin viljalta, ja josta te, herra pater, olette kai parhaiten selvillä…"
Näin sanoen kääntyi hän pateriin, mutta tämä, joka heti aavisti, että hänen hyvin suunnitellut tuumansa olivat menemäisillään myttyyn, ja joka ei ollut niitä miehiä, joilta puuttui mielenmalttia, oli rientänyt huoneen toiseen päähän ja sysännyt auki oven suureen saliin, missä ritarit ja neidit vaelsivat ympärinsä, odottaen sulhasta ja morsianta. Enempää ei tarvittu kokoamaan kaikkia häävieraita sen huoneen ovelle, jossa Jaakko oli, ja paterin tarkotus oli tietysti ylen ylhäisen todistajajoukon avulla päästä herraksi taistelukentällä ja nopealla käänteellä heitättää ulos halvan rakuunan.
Aavistiko Jaakko hänen tarkotuksensa, sitä en tiedä, mutta hän pelasti itsensä hyvin. Hän oli Upsalassa tunnettu siitä, että osasi vapaasti puhua latinaa, ja nyt tuli se hänelle hyvään tarpeeseen, sillä siten saattoi hän sanoa sanottavansa kaikkien ymmärrettävästi.
"Minä syytän tätä miestä", sanoi hän viitaten pateriin, "minä syytän häntä kamalimmasta rikoksesta… hän vaanii kuin salamurhaaja kuninkaani, suuren Kustaa Adolfin henkeä, ja nyt on hän valmis katalimmalla petoksella syöksemään nuoren ruhtinattaren onnettomuuteen. Kaikki, mitä hän on sanonut teille, ruhtinatar, on valetta, kirje on valetta, vihkitodistus on valetta… voin todistaa sen. Marienburgin suntio, joka on keittänyt sopan pater Josefin määräysten mukaan, istuu vangittuna jonkun matkaa täältä… hän voi vahvistaa sanani."
Kokoontuneiden vieraiden keskeltä kuului yksi ainoa surina, josta saattoi erottaa huutoja: "Kuka on mies?" — "Kuinka hän on tullut tänne?" — "Onko hän juopunut?" — "Viekää hänet pellolle!"