Olikin ilmeistä, että jos Jaakko olisi jäänyt oman onnensa nojaan, niin olisi hän epäilemättä tällä erää joutunut päätään lyhemmäksi. Mutta, kuten autuaan kuninkaan oli tapana sanoa, onni suosii rohkeita, jollei itse asiassa ole niin, että hänellä, joka näkee sydämeen, on valta ja voima auttaa ja lähettää apunsa juuri vastoin rikkiviisaan pään laskuja ja niiden ylitse.
Mutta ratsumestari, joka oli oikea mies miehiään, tarttui nyt asiaan siinä, mihin Jaakon täytyi lopettaa, ja teki parasta mitä hän voi ja ymmärsi. Sillä koska hän oli saapunut paikalle ja hänellä oli valta auttaa onnetonta ruhtinatarta, niin tahtoi hän käyttää tätä valtaansa.
Hänellä oli pitkä keskustelu linnan omistajattaren kanssa, joka ei ollut kukaan muu kuin Pietarin sisar, ja niin päätettiin, että ruhtinatar seuraisi ruotsalaiseen pääkortteeriin, sieltä varman suojeluksen alaisena matkustaakseen erään sukulaisensa luo, joka oleskeli Brandenburgin vaaliruhtinaan Yrjö Wilhelmin hovissa.
Pater Josef käveli ympärinsä ja koetti näyttää niin tyytyväiseltä kuin voi, vaikka se, joka oli lähemmin perehtynyt olosuhteihin, saattoi tosin nähdä harmin ja kiukun kiehuvan hänen sisällään; niin, luultavaa on, että hän itse asiassa kärsi paljo enemmän kuin hänen liittolaisensa, suntio, joka istui köysittynä köyhän ukon kera tämän tuvassa, voimatta liikkua tai sanoa sanaakaan. Pater oli sanonut sanansa, että ruhtinatar oli vapaa ja sai seurata omaa tahtoaan, ja tämä sana muodosti hänen ympärilleen ikäänkuin verhon, jonka suojassa hän ainakin ulkonaisesti saattoi olla olevinaan tyytyväinen kaikkeen mitä oli tapahtunut ja tapahtui. Jaakko, joka ei paljoa arvellut ja arastellut, oli aikonut viedä mustan jesuiitan vangittuna Marienburgiin, ja epäilemättä olisi se ollut onni monelle, jos se olisi voinut tapahtua; mutta ratsumestari, joka harkitsi asiaa ja näki sen kaikilta puolilta, piti mahdottomana käydä häneen käsiksi, ja itse Ruotsin kuninkaallakaan, jos hän olisi ollut saapuvilla, ei olisi ollut valtaa sillä tavoin sekaantua vihollistensa yksityiseen elämään.
"Niin on se hornan koirapari irti ja alottaa jälleen ajonsa yhtä reippaana kuin ennenkin!" väitti Jaakko vastaan.
Mutta ratsumestari pysyi mielipiteessään, ja puheille kutsuttu linnanvartia, joka mielellään olisi tahtonut mennä Ruotsin kuninkaan palvelukseen, jos hänellä olisi ollut kaksikymmentä vuotta vähemmän niskoillaan, oli aivan samaa mieltä kuin ratsumestarikin, vaikka hän samalla myönsi Jaakon olevan oikeassa. Sillä pater Josef, tuumi hän, kulkisi tietään, vaikka se veisikin perikatoon. Hänen kostonhalunsa ei koskaan asettuisi eikä kuolisi ennenkuin hänen mukanaan, mutta tällä hetkellä ei sitä vastaan voinut ryhtyä mihinkään varovaisuuskeinoihin. Oli kuitenkin hyvä, että nuori ruhtinatar asetettiin hänen valtapiirinsä ulkopuolelle, vaikka oli kyllä totta, että hänellä oli pitkät käsivarret.
"Mutta suntio?" kysyi Jaakko, joka ainakin tahtoi katkaista lähimmät johtolangat luihun paterin käsistä.
"Suntio?" kertasi ratsumestari ja vaikeni hetkisen, jonka jälkeen hän lisäsi: "Suntio ei saa palata Marienburgiin niin kauan kuin ruotsalainen pääkortteeri on siellä. Hän on vehkeillyt vihollisten kanssa saattaakseen Ruotsin alamaisen perikatoon."
"Hänet voidaan toki asettaa oikeuden eteen ja tuomita kuolemaan?" täydensi Jaakko puoleksi kysyen.
Mutta sitä ei ratsumestari kuitenkaan tahtonut. Se olisikin ylenmäärin ärsyttänyt pater Josefia ja hänen mukanaan koko hänen veljeskuntansa joukkuetta, joka jo ennaltaan hautoi kostontuumia kaikkien niiden peräytymisaskelten johdosta, joita he olivat pakotetut astumaan aina Riian vallotuksesta alkaen, jossa vanhan Luostari-Lassin oli pakko panna kampsunsa kokoon ja muuttaa Braunsbergiin, ja niiden häviöiden tähden, joita Ruotsin aseiden voitto oli heille tuottanut.