Lähetettiin siis muutamia ratsumiehiä noutamaan suntiota, joka jätettiin linnaan yhdessä pater Josefin kanssa valittamaan osakseen saamaansa kohtelua ja kutomaan niitä verkkoja, joista aikanaan kosto oli koituva. Ruhtinatar vietiin, kuten päätetty oli, Marienburgiin ja oleskeli hän siellä jonkun aikaa rouva Kaarina Gyllenstjernan, sotamarskin puolison luona, joka seurasi herraansa ja miestänsä sotaretkellä. Mutta kun vaaliruhtinas Yrjö Wilhelm tuli Berliinistä matkustaen Königsbergiin, niin ilmotutti sotamarski hänelle ruhtinattaren toivomuksen päästä sukulaisensa luo, joka oli vaaliruhtinaan seurueessa. Sen jälkeen lähti ruhtinatar ruotsalaisten pääkortteerista ja saapui onnellisesti sukulaisensa luo, niin että kun minä keväällä saavuin Pillauhin ja kerran ratsastin vieden kirjeitä Königsbergiin, näin hänen ajelevan vaaliruhtinaan vaunuissa vaaliruhtinattaren rinnalla ja uskoin tuskin silmiäni. Silloin en vielä ollut tavannut Jaakkoa.
Muutamana toukokuun ensimäisistä päivistä 1629 ankkuroi kuningas laivastoineen Pillaun edustalle. Hän aikoi mennä suorinta tietä Danzigiin, jonka tähden sotajoukko nousi maihin kapealle maakannakselle, joka on kuin mikäkin suuri luonnon muodostama salpapuu sen merenlahden suulla, minkä rannoilla Königsberg, Braunsberg, Frauenburg ja Elbing sijaitsevat. Silloin saapui vaaliruhtinaan lähettiläs, joka pyysi saada takaisin Pillaun. Kuningas vastasi ei, mutta samassa saapui sanoma, että vaaliruhtinas sotajoukkoineen marssi Pillauta kohden, ja tämä sai kuninkaan heti viemään sotajoukkonsa Pillauhin ja niille vallituksille, jotka sinne olivat rakennetut, mistä heti hyökkäsi lankoaan vastaan ja niin lähelle, että etuvartiot seisoivat aivan toistensa nenän edessä.
Nyt petti yhtä ylpeän kuin aran ja horjuvaisen vaaliruhtinaan rohkeus. Lähettiläät alkoivat liikkua edestakaisin hänen ja kuninkaan välillä, ja oli jo kysymys siitä, että he persoonallisesti kohtaisivat toisensa Königsbergissä. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään monien puolalaisten herrojen tähden, jotka oleskelivat vaaliruhtinaan luona ja osasivat tehdä tyhjäksi sen, mikä epäilemättä olisi koitunut hänen todelliseksi hyväkseen. Kuitenkin tekivät korkeat langokset keskenään aselevon, ja kaikki oli ymmärrettävästi hyvin vaaliruhtinaan puolella. Tällöin, viedessäni eräänä päivänä kuninkaalta kirjettä ruotsalaiselle everstille, joka oli kuninkaan lähettiläänä Königsbergissä, minä eräänä päivänä näin kauniin ruhtinattaren vaaliruhtinattaren vaunuissa.
Hän oli kasvoiltaan kalpea ja näytti kantavan syvää surua sydämessään. No, sen asian saatoin minä käsittää, niin tavallinen sotamies kuin olinkin, ja minut valtasi levottomuus ja kova halu pian kohdata Jaakkoa. Tätä kohtaamista sain kuitenkin odottaa. Se tapahtui vasta onnettomuuden jälkeen Danzigerhauptin luona, jossa koetettaessa öiseen aikaan vallata vihollisten vallitusta luoti sattui kuninkaan vatsaan, niin että hän kaatui venheeseen, ja kreivi Pietari Brahe uskoi täyttä totta, että kuningas oli kuollut. Minä olin soutajain joukossa, enkä minä voi kuvailla niitä tunteita, jotka minua värisyttivät nähdessäni hänen kaatuvan. Tiesin tuskin enkö itsekin ollut kuollut ja soutanut kuningastani Jumalan istuimen eteen. Vasta, kun kreivi hypähti esiin, tarttui peräsimeen ja käski meidän kääntää veneen, tulin jälleen jonkun verran tolkulleni. Mutta nyt putoilivat vihollisten luodit niin tiheään kuin olisimme soutaneet keskellä luotisadetta. Ei ehtinyt silmäänsäkään räpäyttää ennenkuin kuului uusi vingahdus, ja niin pureutui muuan kuula venheeseen. Venhe alkoi täyttyä vedellä ja olisi uponnut, jollei kreivi olisi reväissyt hihaansa ja sillä tukkinut reikää. Merkillistä kyllä emme me toiset saaneet pienintäkään naarmua.
Kun vihdoin olimme saapuneet rantaan ja kuningas tullut tunnoilleen, luuli hän itsekin, että se olisi hänen kuolemakseen, mutta niin se ei ollut. Luoti, joka hänet oli kaatava, ei ollut vielä valettu. Mutta päivä, joka nyt valkeni — se oli toukokuun 25 päivä — oli surun ja levottomuuden päivä jokaiselle ruotsalaiselle sydämelle. Kun kuningas kannettiin leiriin, keskusteli hän kreivi Pietarin kanssa niistä toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä hänen kuoltuaan. Parisen kertaa sattui hänen silmänsä minuun, ja minä näytin niin miehekkäältä kuin voin, mutta kun kuningas hymyillen viittasi minulle, en minä voinut kauemmin pidättää kyyneleitäni.
Kuningas vietiin leiristä eräälle läheisyydessä sijaitsevalle Berwald nimiselle maatilalle, joka kuului sotamarskille, ja sieltä saimme muutamia päiviä myöhemmin ilosanoman, että kuningas oli toipumaan päin, vaikkei luotia oltu voitu ottaa pois, vaan oli se jälellä ruumiissa ja jäikin sinne useiksi viikoiksi.
Tällöin minä jälleen tapasin Jaakon ja sain häneltä tietää, mitä oli tapahtunut meidän erityisessä asiassamme talven aikaan, ja siis selityksen, kuinka ruhtinatar saattoi olla vaaliruhtinaan hovissa Königsbergissä. Ne olivat kyllä tärkeitä tietoja, mutta paljoa ei siltä oltu voitettu. Me tiesimme, missä prinsessa oli; mutta paimenpoika oli ja pysyi kateissa. Siinä seisoimme tyhjin käsin, vaikkakin olimme ottaneet näytelläksemme keijukaisia ja tarttuaksemme mukaan näytelmään voimalla, joka oli suurempi kuin ilkeän noidan. Lupasimme kuitenkin toisillemme pitää silmämme ja korvamme auki, ja asia oli nyt joutunut sille kannalle, että se itsessäänkin veti meitä eteenpäin yhtä suuressa määrin kuin minun haluni valmistaa hyvälle Strengnäsin mummolle se ainoa ilo, jonka hän enää saattoi saavuttaa tässä maailmassa.
Sillävälin lähti kuningas — toukokuun viimeisinä päivinä — Dirschauhin, jossa hän tahtoi kohdata Koniecpolskin ja uskaltaa käydä taisteluun hänen kanssaan; mutta silloin sai hän yhtäkkiä sanoman, että eräs toinen puolalainen sotaherra Potocki uhkasi Braunsbergiä, joka oli suurimmassa vaarassa joutua vihollisten käsiin. Antero Erikinpoika oli nimeltään ruotsalainen käskynhaltia Braunsbergissä. Hän oli urhoollinen ja päättäväinen mies, niin että kun hän katsoi vaaran uhkaavan, saattoi olla varma siitä, että tosiaankin oli niin laita. Sentähden ei kuningas viivytellyt rientää kaupungille avuksi. Hän otti suurimman osan ratsuväestä ja muutamia jalkaväkirykmenttejä mukaansa ja lähti pikamarssissa itäänpäin. Minä sain häneltä käskyn rientää edeltä ja koettaa päästä kaupunkiin ilmottamaan Antero Erikinpojalle avun lähestymisestä.
Minun ei tarvitse sanoa, kuinka kiidin tieheni.
Keskellä yötä saavuin kaupungin edustalle, onnistuin aivan koskematonna pääsemään puolalaisen sotajoukon ohitse ja pääsin kaupunginportin lävitse. Riensin heti tapaamaan käskynhaltiaa, joka kuitenkin nyt näytti alakuloisemmalta kuin olin odottanut. En kuitenkaan voinut alhaisen asemani tähden kysyä häneltä syytä siihen; mutta myöhemmin käsitin selvästi, mikä hänen huolensa aiheutti ja vähensi ilon tuomani viestin johdosta.