Parooni nyykähytti päätään. Sitten seurasi pitkä äänettömyys. Svante Horn kulki edestakaisin huoneessa; neiti piti häntä silmällä, ollen kumminkin olevinansa aivan välinpitämätön. Mutta saipa hän pian muuta ajattelemista.
Neljänneksen tuntia edestakaisin astuttuaan avasi parooni Svante oven ja meni ulos sanaa sanomatta.
Mitään sellaista ei neiti Elisabet ollut osannut aavistaakaan. Hän makasi seuraavat tunnit oikein piinapenkillä. Hän oli niin likellä päämaaliansa, että hän jo oli melkein varma sen voittamisesta, ja nyt — juuri siinä, että koko omaisuus jonkun aavistamattoman tapauksen kautta saattaisi luiskahtaa hänen käsistään — siinä oli enemmänkin kuin syytä levottomuuteen ja tuskaan. Ja tähän tuli lisäksi se, että hänen täytyi salata tämä tuskansa, täytyi teeskennellä välinpitämättömyyttä ja käytöksessään osoittaa omanvoiton pyytämättömyyttä. Sköld, vanha korpraali, kulki ehtimiseen huoneessa ja katsoa karsasteli häntä, mutta ei virkannut niin ainoatakaan sanaa.
Päivä kului, tuli yö, mutta ei mitään kuulunut.
Tunnit alkoivat neiti Elisabetille käydä kärsimättömän tukaliksi. Ja vielä pään päätteeksi täytyi hänen kaiken mokomin estää lääkärin tuloa, tämä kun hyvin helposti saisi paljastetuksi hänen rohkean juonensa.
"Kuulehan Sköld", sanoi hän sentähden aamulla korpraalille, kun tämä hänelle toi tarjottimella lasin maitoa ja muutamia voileipiä. "Kuulehan Sköld, mitä teki kuningas Kaarle?"
Sköld seisahtui ja oli vähällä pudottaa tarjottimen, mutta saatuaan sen kumminkin varovasti asetetuksi lattialle, teki hän asento-askeleen ja nosti kätensä, ikäänkuin, olisi hän tahtonut ottaa lakin päästään.
"Kuningas Kaarle?" kysyi hän, "mitäkö hän teki?"
"Niin, mitä teki hän, kun hän taittoi jalkansa Puolassa ja kun hän sai kuulan jalkaansa Pultavan luona… oliko hän siitä millänsäkään?"
"Kuningas-vainaja", vastasi Sköld jäykkänä ja kankeana, "hän oli raudasta, hän."