"Hyvä", jatkoi Elisabet, "minä olen vähän samaa ainetta… Sinä näet että olen pannut saappaat jalkaani… olenko minä sen näköinen, joka tuskaa tuntee?"
"Hm! Jumala varjelkoon armollista neitiluutnanttia, tai miksi saan nimittää", lausui Sköld.
"Sano sentähden herrallesi, etten minä kaipaa lääkäriä, että olen oman itseni lääkäri. Satuloitse sen sijaan tulisin hevonen, mikä teillä on tallissa; minä tahdon koettaa, mitä varhainen aamuratsastus vaikuttaa, ennenkuin jätän vieraanvarattoman Källerydin."
"Hm, kyllä!… Neitosia ei täällä suvaita", mumisi ukko; "mutta neiti, joka on raudasta ja joka tahtoo ratsastaa meidän tulisimmalla hevosella… no, en tiedä, mutta semmoinen kai on oikeutettu istumaan luutnantti-pöydässä Källerydissä."
Elisabet teki viittauksen kädellään, ja ukko katosi nähtävästi ihmeissänsä ja ihastuneena tuollaisesta neidistä.
4.
Åsenhögaan.
Hurskas kappalainen veisasi seuraavana sunnuntaina aamuvirtensä kamarissaan auki olevan akkunan vieressä. Hänellä oli tapana tämä, kun Jumalan kaunis maailma ihastutti häntä ja hänen sisällinen ihmisensä ikäänkuin vaati ääntä tunteaksensa tyydytystä.
Aamu olikin erinomaisen kaunis. Linnut lauloivat, mehiläiset surisivat ja kentän kukkien tuoksu leimusi sisään akkunasta vanhan miehen kamariin, samalla kun kaukaa Åsenhögan, Källerydin emäseurakunnan kirkonkellot alkoivat soida. Pohjoistuuli toi niiden äänen mukanansa, mutta soitto kuului niin ylhäältä, kuin olisi se tullut kirkosta, joka ei ollut tämän maailman. Vanhan kappalaisen kasvoille, jotka hymyilivät niin ihmeen rauhallisesti, levisi hohde ylönluonnollista tyydytystä, kun hän kuuli näitä kutsuvia ääniä: näytti siltä kuin olisi hän käsittänyt niitä niin, että ne kutsuivat vaellukseen maailmasta ylöspäin, korkealle korkeuteen, jossa ihmishenki lähestyy totuuden ja kauneuden ikuista kotia. Kasvojen lempeissä juonteissa oli jotakin pyhää hartautta ja kunnioitusta, nöyryyttä ja luottamusta.
Veisattuansa virren loppuun nousi hän, pani ristiin kätensä ja rukoili. Sitten otti hän Käsikirjansa, pisti siihen saarnansa ja meni "suurtupaan"; mutta siellä ei ollut ketään, eikä keittiössäkään.