"Mutta siihen tarvitaan sydäntä, ja sitä ei ainakaan sinulla ole… niin, sen sanon minä: sinun ijankaikkinen hymysi voi saada lampaankin raivoon."
Ja sittenkin lepäsi hymy hurskaan miehen huulilla ja ystävällisyys loisti hänen silmästänsä. Hän oijensi kätensä Emerentialle, joka — ijankaikkinen hymy hänenkin huulillansa, vaikka toista laatua, — tarttui isintimänsä käteen, mutta vain heittääkseen sen kohta, kun vanhus toisella kädellään viittasi Märttaa luoksensa.
"Me voimme kaikki kerran tavata toinen toisemme tuolla ylhäällä", sanoi ukko; "mutta tie sinne ei ole ruusuinen, eikä silta, joka sinne vie, ole kullasta tehty; ei lapset, ei! Oppikaa rukoilemaan ja tekemään työtä ja rakastamaan Jumalan rakkaudella, niin silloin tapaamme kentiesi toisemme…"
"Puhua osaat, Gabriel kulta", katkaisi häntä Sidonia, joka oli harmissaan siitä ettei kappalainen lausunut ainoatakaan tyytyväisyyden sanaa tytärpuolensa onnen johdosta; "puhua osaat, Gabriel! Eihän kulku Åsenhögaan ole mikään Roomanmatka, tiedämmä…"
"Vaimo", sanoi kappalainen ja hänen äänessään oli syvää, juhlallista vakavuutta; "minua kutsuu toiset kellot, toiseen Åsenhögaan, ja siellä olen minä tänään toimittava alttaripalveluksen Jumalan tahdon mukaan."
Rouva Sidonia ja neiti Elisabet eivät ymmärtäneet sanaakaan vanhuksen puheesta; Emerentia oli valmis purskahtamaan nauruun. Märtta yksin aavisti että vanhuksen sanat tarkoittivat jotakin vakavampaa, ja hän puristi lempeästi hänen kättänsä ja katseli häntä levottomuudella. Hän muisti hänen sanoneen, että hän kuolisi matkallansa Åsenhögaan, ja hän kumartui ja suuteli vesissä silmin enonsa kättä.
Kentiesi olisi jäinen kuori, joka ympäröi Sidonian sydäntä, vanhuksen puheesta sittenkin sulannut, jos ei hän tätä kaikkea olisi nähnyt. Mutta nyt suututti häntä Märtan liikutus, joka hänen mielestään oli paljasta teeskentelyä, ja hän töyttäsi kiivaudella syrjään tytön, "joka esti isäraukan lähtemästä Åsenhögaan."
Ukko käänsi vitkallisesti kasvonsa vaimonsa puoleen, katseli häntä vähän aikaa ääneti ja sanoi sitten rukoillen: "Vaimo, älä ole äitipuoli minun omaisilleni, minä en ole ollut isintimä sinun Emerentiallesi." Ja hän oijensi kätensä Sidonialle. Mutta tämä ei ollut sitä huomaavinaan. Ankara rouva kääntyi kiivaasti pois.
Kappalainen huokasi ja lähti kulkemaan Åsenhögaan päin; kerran hän vielä katsoi taaksensa ja loi silmänsä vaimoonsa, mutta jatkoi sitten kulkuaan ja oli pian kadonnut näkyvistä. Märtta seisoi siinä kädet ristissä silmät maahan luotuina, kunnes rouva Sidonian ääni hänet herätti.
"Siinä seisot kuin patsas, joka ei tiedä oikeaa eikä vasempaa. Aiotko mennä Jumalan huoneeseen, vai odotatko että Jumalan huone tulee sinun luoksesi?… Pue itsesi ja sisaresi ja lähde… Mene nyt, Emerentia kulta, minulla on vähän puhuttavaa parhaimman ystäväni kanssa. Tule, Elisabet, sinä olet tuonut siunatun sanoman; sydämeni haluaa avautua sinulle."