Ja rouva Sidonia otti ratsuriksi puetun neidin käsivarren, ja hiljaan alkoivat ystävät kulkea alas mäkeä, joll'aikaa tytöt valmistivat itseään kirkkoon mennäkseen. Siinä kertoi neiti Elisabet seikkaperäisesti, mitä hänelle Källerydissä oli tapahtunut, ja sitä kuullessaan ihastui ystävä, ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta.
He saapuivat pian jalon hevosen luo, joka oli kantanut miehuullisen neitiluutnantin ja jonka karva loisti auringon paisteessa, vaahdon valuessa alas sen rintaa.
"Ja nyt, Elisabet kulta", lausui vihdoin Sidonia ja taputteli eläintä, "nyt kai on aika, että toteutamme sopimuksen, jotta voin näyttää herralleni ja miehelleni, kun hän palaa, ettei ilmiantoni äsken ollut tuulesta temmattu."
"Kyllä, kyllä, Sidonia armas", vastasi Elisabet, "mutta eihän sillä hengen hätää ole."
Sidonian silmät salamoivat, ja hän löi kädellään hevosta, jotta tämä hypähti.
"Eikö hengen hätää, Elisabet?" sanoi hän. "Tahdotko puhua arvoituksia? Minä saan sanoa sinulle, että sopimuksemme on tärkeämpi kuin ehkä tiedätkään. Minun ei tarvitse…"
"No, no, Sidonia pieni, tule toki itseesi. Muste ei ole vielä ehtinyt kuivaa testamenttikirjaan, joka koskee minua… Tulevana pyhänä, niin, tulevana pyhänä toivon ma että olet tyydytetty."
Levollinen ääni, jolla neiti Elisabet tämän sanoi, viihdytti rouva
Sidoniaa.
"Tulevana pyhänä siis!"
Neiti Elisabet hyppäsi hevosen selkään ja oli pian kadonnut näkyvistä.