Rouva Sidonia lähti tyttärensä ja Märtan kanssa kirkkoon.
Siellä yllätti häntä Åsenhögasta lentolähetti, joka toi odottamattoman sanoman.
Vanha kappalainen oli tavattu kuolleena tien reunalla istumassa.
5.
Sormuksen omistaja.
Näsin kappalaispuustellin suurtuvassa istui seuraavana sunnuntaina rouva Sidonia ja hänen ystävänsä, ratsurin pukuun puettu neiti Elisabet, sekä edellämainitun tytär. Keittiössä näemme Märtan, jonka poskia alas kuumat kyyneleet vierivät, kun hän ajatteli rakasta vainajaa, jonka ruumis tänään oli laskettu viimeiseen lepokammioonsa.
Vähän väliä käskettiin Märtta parka sisään toimittamaan milloin yhtä milloin toista, sillä nöyryys ja palvelevaisuus kaunistaa nuorisoa, sanoi rouva Sidonia; mutta Märtalla oli ylpeä luonne, ja sentähden tarvitsi hän hyvissä ajoin ohjausta ja kuria; ja jos ei hän saisikaan sukulaisensa luona muuta oppia, niin ainakin hän harjaantuisi palvelian toimiin, se oli ihan varma. Emerentia tiesi myös oivallisesti tehdä katkeruuden vielä katkerammaksi, ja tämän taitonsa näytti hän etenkin juuri tänään. Siihen oli päteviä syitä, eikä niitä ensinkään salattu Märtalta.
Neiti Elisabet teki testamenttinsa, jolla hän asetti Emerentian, rouva Sidonian tyttären hänen ensimäisestä avioliitostaan, Källerydin ja kaikkein sen alle kuuluvien tilojen, kiinteän omaisuuden ja irtaimiston yksinomaiseksi perilliseksi hänen, neiti Elisabet Corelian, kuoleman jälkeen.
Emerentian tuli tottua rikkaan ja ylhäisen perillisen asemaan, ja sentähden tuli hänen oppia oikein käsittämään, kuka hän oli, kuka Märtta. Emerentia olikin hyvin oppivainen, ja Märtan, jolla ei ollut tukea ei turvaa maailmassa, täytyi mukautua uusiin olosuhteisiin, vaikka kuinkakin hänen sydäntään kirvelti — ei palveleminen, mutta vääryys, mielivalta ja oikullisuus. Eikä siinä kyllä että hän toimitti palvelian tehtäviä, häntä kohdeltiin pahemmin kuin orjaa; hän oli mitätön leikkikalu pilalle hellitellyn lapsen käsissä.
Märtta seisoi yksin keittiössä ja kuurasi suurta pataa; toinen piika — Märttaa pidettiin ja kohdeltiin toisena — oli saanut luvan lähteä ulos. Mutta keskellä työtään lensivät hänenkin ajatuksensa kirkkomaalle, jossa nyt lepäsi ainoa, joka oli tahtonut ja voinut puoltaa häntä. Siinä astui Svenin kuva hänen eteensä. Kyllähän Svenkin tahtoi auttaa häntä, mutta erotus oli vain se, että hänen apunsa supistui — hyvään tahtoon.