Hänen tätä ajatellessaan aukeni ovi ja Sven astui sisään, kädessänsä pieni paperipalanen, jota hän katseli. Hän oli tullut kotiin äkkiarvaamatta erään kirjeen johdosta, jonka isä oli hänelle kirjoittanut, aavistaessaan kuolemaansa.
"Märtta", sanoi Sven ja loi silmänsä paperista tyttöön, "missä on sormuksesi, — sormus, johon Svante Hornin nimi on piirretty?"
"Sormukseni?" kysyi Märtta ihmeissään; "kyllä se on hyvässä tallessa."
"Näytä se minulle."
Märtta veti esiin nuoran ja antoi sormuksen Svenille.
"Tämä ei ole sinun sormuksesi, Märtta; tässähän ei ole mitään nimeä."
Märtta katseli likemmin sormusta ja näki että Sven oli oikeassa.
Hämmästyneenä löi hän yhteen kätensä. Mutta sanaa sanomatta kiiruhti
Sven tiehensä. Märtta ei ehtinyt häneltä mitään kysyä.
Märtta tahtoi kiiruhtaa hänen jälkeensä, mutta lähestyessään ovea, näki hän hänen jo rientävän akkunan ohitse. Sven kulki pihan poikki, ja kun hän ehti veräjän luo, kääntyi hän tielle, joka vei Källerydiin. Märtan ihmetys kävi yhä suuremmaksi, mutta rouva Sidonia, joka samassa avasi suurtuvasta keittiöön vievän oven, sai hänet unohtamaan Svenin ja rientämään takan luo takaisin.
Sinne oli hän tuskin ehtinyt, kun rouva Sidonia tarttui hänen tukkaansa ja pölyytti sitä aika lailla, ärjyen että Märtta laiskuudellaan ja huolimattomuudellaan saattoi suututtaa vaikka kiviä.
Aikansa siinä toruttuaan tyttöparkaa meni ankara emäntä "taivaaseensa" takaisin, "sillä", sanoi hän, "on vain ohut ovi taivaan ja kadotuksen välillä." Ja Märtta oli taasen yksin surunsa ja ajatustensa kanssa.