Sven kulki sill'aikaa Källerydiin. Pihalla tapasi hän Sköldin, korpraalin, ja kysyi:
"Onko parooni kotona ja saisiko häntä puhutella?"
Sköld pyyhki viiksiänsä ja katsoa tuijotti Sveniin.
"Mistä on kysymys?"
"Eräästä hyvin tärkeästä asiasta!"
Sköld meni sisään Källerydin suureen rakennukseen. Sven jäi odottamaan rappusille. Jonkun ajan kuluttua tuli Sköld takaisin, mutta ei sanonut mitään; kulkihan vain alas pihalle. Sven katseli häntä ihmetellen, kun samalla käsi laskeusi hänen olkapäälleen ja ystävällinen ääni sanoi: "Jumalan rauhaa, nuorukainen, mitä sinä täältä etsit?"
Sven kääntyi ja näki Lindbomin, jonka hän hyvin tunsi.
"Minä tuon sanan isältäni", vastasi nuorukainen ja seurasi sotavanhusta erääseen muista erillään olevaan huoneeseen, jossa saivat keskustella kenenkään häiritsemättä.
"Vai niin", sanoi Lindbom ja sulki oven; "sano nyt, mitä sinulla on sanottavaa, sillä minä näen että sinulla on sydämelläsi vielä jotakin muuta kuin surua isäsi kuoleman johdosta. Voinko minä tahi parooni sinua jollakin auttaa?"
"En oikein tiedä", vastasi Sven, "mutta luulen asian pikemmin olevan päinvastoin; luulen että minä tahi oikeammin isävainajani voimme teille tarjota apua."