"Mutta miten on sormus joutunut neiti Elisabetia käsiin?"
"Petoksella", vastasi Sven varmasti.
"Kuinka sitä voi toteen näyttää?"
Siihen kysymykseen ei Sven voinut vastata, mutta hän oli kumminkin varma asiasta.
Ääneti siinä seisottiin, kunnes Lindbom taasen loi silmänsä Sveniin ja sanoi:
"Minä olen samaa mieltä kuin sinä, ja luulen myös että voimme löytää jonkun keinon totuuden ilmisaattamiseen. Mutta häntä tuolla yläällä — minä tarkoitan paroonia — tulee meidän säästää, jos suinkin on mahdollista. Hänen sydämensä on saanut niin kovan täräyksen siitä, mitä viime viikon kuluessa on tapahtunut, että tuskinpa siihen vertoja vetää kalmukin nuijaa isku, joka vähällä oli musertaa hänen päänsä Schlaufan tappelussa. Tule, tehkäämme seuraa… Odota minua pihalla, minä olen kohta luonasi."
Lempeäluontoinen Lindbom kiiruhti herransa luo, jonka, hän tapasi raamattua lukemasta. Hän asettausi hänen viereensä seisomaan. Svante Horn loi Lindbomiin kysyvin silmäyksen.
"Sananlaskukirjan yhdeksännentoista luvun viides värssy", sanoi Lindbom ja osotti sormellaan suurta raamattua.
Sillaikaa kun parooni Svante alkoi selailla kirjaa, meni Lindbom hiljaan matkaansa.
Pihalla tapasi hän Svenin, ja yhdessä lähdettiin sitte Källerydistä kirkon ohitse Näsiin päin kulkemaan. Tiellä keskustelivat he, miten parhaiten petos saataisiin paljastetuksi. Sven ei keinoa tietänyt, eikä Lindbomkaan; mutta molemmat olivat vakuutetut siitä, että Herra auttaisi heitä.