"No, minä tyydyn yhteen ainoaan huoneeseen" (itse voin maata jollakin ullakolla, hän ajatteli) "mutta siistiin, kauniiseen. Se saa kyllä olla pieni. Tehkää hyvin, samantekevää mitä maksaa."
"Onko rouvalla mitään yksinäistä huonetta jäljellä, Annette?" sanoi isäntä ja katsoi syrjällepäin sivukamariin. "Muutamat penteleen suurisuiset vapaaherrat ovat vallanneet kaikki, meillä on muuten huoneustoja kylliksi; mutta he kuuluvat tämän seudun ylhäisöön, ja sentähden näettekös, hyvä herra…"
"Ei", vastasi Annette, "ei ole."
"Mutta minun täytyy, saakeli soikoon, saada huone", sanoi kersantti päättävästi ja meni itse sisälle. "Tarvitaan vain yksi vuode. On mahdotonta ettei sellaista olisi niin suuressa, tilavassa ja kauniissa hotellissa kuin tämä on. Olen ollut Arbogassa ennenkin ja tiedän, että pitkä pihanpuolinen käytävä johtaa tuhansiin huoneisiin täällä sisäpuolella."
"Nono, hyvä herra", sanoi pieni myssypää lylleröinen, talon emäntä. "Mene, Annette, sinne perimpään päähän katsomaan, voisiko oman kamarini siivota kuntoon. Hätätilassa saanen jättää arkirauhani oman onnensa nojaan."
Annette ja kersantti menivät. Hän löysi aika siistin ison huoneen, antoi suostumuksensa ja kääntyi takaisin. Melkein portilla hän jo tapasi Saran ja kantajat. Hän osoitti heille tien ylös portaita, pitkään laudoitettuun luhdin tai arkaadin tapaiseen, joka ulottui pitkin koko huoneustoa. Sara oli kävelystä ilostunut jälleen ja saanut poskilleen verevän värin, mutta se kuitenkin pian peittyi pahastuksen pilveen kantajan kohteliaasti kehoittaessa:
"Astukaa edellä, rouva hyvä!"
Hän palautti kumminkin pian oikean ilmeensä, ja Albertin ja Annetten seuraamana hän astui osoitettuun kamariin, jonka huomasi oivalliseksi. Ketterästi ja reippaasti hän järjesti heidän tavaransa toista seinää vasten. Kantajat maksettiin ja päästettiin menemään. Annetten heille osoitettua äsken ruokailuun vapautuneen alhaalla olevan pikkuhuoneen he menivät sinne molemmat ja söivät kehnonlaisen ilta-aterian, joka varsinkin Sara Videbeckille oli hyvinkin tarpeen.
Puolituntinen kului. He lähtivät sitten yhdessä ylös ruokahuoneesta, ja
Annette kulki edellä avatakseen yömajan oven.
"Jumala suokoon herrasväen olla tyytyväisiä!" sanoi Annette. "Meillä ei ole parempaa, monien matkustajien tähden. Minä tuon teille kohta valoa tänne." Sitten hän niiasi, astui ulos ja jätti heidät kahden kesken.