Tähän suunnitelmaan hänet uteliaisuus viekoitteli. Mutta hän kulki kuitenkin ensin monta kertaa edestakaisin särmikkäästi ja kehnosti kivitetyllä pihalla, jolloin usein töytäisi jalat yhteen, ja puheli itsekseen. — 'Hyvää yötä', hän sanoi, se on totta, mutta hänen äänensä silloin hieman värähti, sen huomasin, viehkeästi, selittämättömästi, aivan kuin sydämen pohjasta. Sen voi selittää miten haluaa eikä sen tarvitse merkitä täydellistä välinpitämättömyyttä taikka jäykkää hyvää-yötä, ikäänkuin jäähyväisiä. Asia saattaa olla päinvastoin. Minun tekee mieli asettaa hänet koetteelle, kiusata häntä eikä mennä ylös. 'Näemme toisemme huomenna!' siis emme tänä iltana? Aikaisemmin oli kumminkin jätetty oman valintani varaan määrätä kummin päin haluaisin? Minäpä koettelen häntä: pistäydyn ylös minuutiksi, puoleksi minuutiksi.
Hän nousi hiljaa portaita ylös, kulki pitkän käytävän päähän, asetti avaimen varovasti lukkoon, aukaisi oven, astui sisälle. Täällä oli äänetöntä. Hän lähestyi puolipimeässä. Saran vaatteet olivat säntillisesti tuolille asetettuina ja kokoonkäärittyinä. Entä hän itse? Kersantti ojensi päänsä katsoakseen. Hän nukkui, kasvot käännettyinä seinää vasten.
Albertin ensimäinen tunne oli viileä hurmaus, sillä olematta runoilija, saatikka haaveellisen uskonnollinen, mutta aivan yksinkertaisesti aliupseeri, lumosi hänet vastustamattomasti niin yksinkertainen ja suuri vapaus, niin puhdas ja teeskentelemätön hyve. Neitonen — tietämättä eikö hän kuitenkin palajaisi, kuten hän nyt tosiaan teki — oli pannut maata tyynesti ja raittiisti ja heti nukkunut, ilman sisäistä kapinaa, ilman arveluita, ilman koru- ja lorulauselmia.
Mutta Albertin seuraava ajatus oli vähemmän mieluisa. Hän käsitti neidon ihan varmaan puhuneen täyttä totta kylmästi lausuessaan, ettei hän olisi asiasta millänsäkään, jos kersantti jäisi sinne. Mitä tämä siis hänelle merkitsi? Samaa kuin tuoli… pöytä… ovenpieli… saman verran.
Musertavaa! Menehdyttävää! Tuolinhan kauneinkin tyttö ilman haitatta sallii pukeutuessaan olla saapuvilla! Ylen mairittelevaa nauttia samaa suosiota!
Albert veti saappaat jalastaan, astui ääneti ja lyyhistyneenä yhden kierroksen lattian yli, riisui takkinsa, ja koska hän äsken oli haaveillut tuoleista, haki hän sellaista ja tapasi erään laitanojilla ja suunnattomalla selkänojalla varustetun, noita historiallisia tuoleja, joita vielä 1600-luvulta löytyy vanhoissa linnoissa tai pikkukaupungeissa, jonne ne ovat joutuneet huutokauppojen hajoittamina maailmalle.
Hän kantoi ison nojatuolinsa hiljaa ikkunan luo, istuutui siihen, kurkisti ulos ruuduista, katseli taivaankantta ja aikoi nukkua. Mutta hän ei voinut edes haukotella. Tuoli oli pehmeä, mutta hänen rinnassaan tuntui pistoksia, ja koko huone oli kylmässä, pimeässä tympeydessä hänen ympärillään. Hän katsoi sänkyyn päin. Se hohti valkoiselta, emännän puhtaan, vastamankeloidun pieluksenpäällisen vaikutuksesta. Muuten se hänestä oli kuollut ja tarkoitukseton.
Näin hän istui hetken torkahtaen, jotakin tehdäkseen. Mutta siitä huolimatta hän näki. Mitä hän näki? Pitkä lehtikoriste vieri hänen sisäisen silmänsä editse. Siinä esiintyivät kaikki menneen päivän pienet eri tapahtumat, ja Saran kuva uusiintui alati, mutta perin lempeänä, iloisena. Ensi aluksi tuokiotilaisuus Strengnäsissä, jolloin he alkoivat sinutella toisiaan; sitten, kun neito nouti sikarin, sitten j.n.e., j.n.e., j.n.e. — Voiko olla mahdollista, tämänvertaisen jälkeen, että hän sinua vihaa? kysyi hän itseltään.
— Tyhmä kersantti! — hän huudahti melkein puoliääneen ja tuijotti ylös katonrajaan; — vihaako hän minua? Sitä hän varmaankaan ei tee. Vihataanko tuolia? Vihataanko pöytää? Vihataanko huonekalua? Jotakin yhdentekevää… jotakin tyhjänpäiväistä… jotakin minunlaistani!
Hän hörösti korviaan kuullakseen, eikö neito sentään jollakin lailla nukkuisi levottomasti. Mutta ei kuulunut mitään. — Sara Videbeck ei ole niitä jotka näkevät unia — huokasi hän ja sulki silmänsä. — Lopulta hänellä kai sittekin on lasinen sydän, kova ja kylmä, kiiltävä mutta jäykkä. Hän tosiaan ei välitä vihasta eikä rakkaudesta. Mutta mikä hän sitten on itse? Hän on itse tuoli, tunteeton, ikäänkuin hän olisi pitänyt minua tuolina ja sanonut sen minulle avosydämisesti. Hyveellinenkö? Saatanko sanoa tuolia hyveelliseksi? Hän ei ole mitään siihen suuntaan, jota minä tarkoitan, ei hyvä eikä paha. Kuinka voin nimittää tyhjänpäiväistä hyveeksi tai edes paheeksi? Mutta anteeksi, kersantti, sinä olet väärässä, — jatkoi hän vähän ajan kuluttua, — hän ei ole, kuten sinä sanot, tyhjänpäiväinen siihen suuntaan; muistatko par exemple nuo vilkkaat silmänluonnit? Tuon lämpimän suun?… Silloin ja tällöin… ei, kyllä hänellä on mieltä, ole siitä varma, mutta olenko minä oikea mies, kas se on toinen kysymys. Mikä hän sitten on? Irstasko? Huuti hiiteen, se ei voi juolahtaa mieleeni. Mutta väliolento hän on, jota en ymmärrä, vaikka reuhtoisin ohimoni rikki. Tahtoisin tulla runoilijaksi jälleen, olenhan vasta viisikolmatta-vuotias!