— Voi, — hän jatkoi, — jospa saisin nukkua! Huomenna tulee hyvä. — Tästä toivomuksesta huolimatta katseli hän nyt parhaillaan ulos ikkunasta ja taas ylös taivaankantta kohden, joka oli seestynyt ja alkoi tähtiä ilmaista. Hän hieroskeli kädellään ruutua, saadakseen kaiken huurun pois. — Mikä on itse tämä ruutukaan? — alkoi hänen tuumiskelunsa. — Mikä on tässä maailmassa lasiruutu? Se on välilaji, sekin, välilaji sisä- ja ulko-olion välillä, kumma kyllä; sillä itse ruutua ei näy, ja kuitenkin se niin jyrkästi erottaa pienen ihmismaailman Sisällä ja äärettömän suuren Ulkona. Minä en voi ruudussa itsessään nähdä mitään, mutta sen läpi näen kumminkin nyt taivaan tähdet. Ruutu on mitätön, ehkä halveksittava, ei juuri sentään alhainen olento, minun mielestäni, muttei myöskään ylen korkea arvoltaan, niin, juuri kuin par exemple minä itse! Ah, tahtoisin mielelläni kaivertaa nimeni ruutuun; minulla on vain piikivi täällä liivintaskussa. Tekeepä mieleni koettaa, onko hän puhunut totta, väittäessään että sillä ei voitu lasia leikata.
Hän otti sen esille ja koetti. Mutta joko oli pii liian tylppä taikka hän ei uskaltanut suuremmalla ponnistelulla aikaansaada rapinaa: ainakaan hän ei kyennyt mitään merkkiä piirtämään. Silloin hän kallistui murheellisena takaisin tuoliinsa ja laski päänsä nojaa vasten. — Sinä olet timanttia vailla, Albert! Uinahda ja nuku… ja supista vaatimuksiasi! — Yhä utuisemmaksi kävi olo hänen sisäiselle näkemykselleen; yhä tylpemmiksi ja harmaammiksi sen haamut. Valtimot tykyttivät ilman kuumuutta; aivan hitaasti ja kumeasti sykähteli sydän. Maailmankaikkeus oli ylen ikävä. Hän nukkui uneen.
VIIDES LUKU.
Paljon, paljon jää jäljelle kuitenkin, josta saamme toisiamme sydämellisesti kiittää, minun nähdäkseni, ja jota ei mikään raha voi korvata.
Aamulla koputettiin sievästi ovelle. Albert kavahti tuolistaan, myöskin havaittiin pieni liikahdus tuolla peitteen päällä. Ulkolukkoon unohtunut avain kierrettiin varsin näppärästi ympäri, ovi avautui, ja huoneeseen astui Annette kahvitarjottimineen.
"Anteeksi, herttaisin herrasväki, että olen viivästynyt kahvia tuomasta!" sanoi hän puheliaana ja puuhakkaana, niinkuin toisinaan sattuvat pikkukaupunkien apuneidot olemaan. "Herra on jo jalkeilla, näemmä. Anteeksi! Minä tiedän, että muuten matkustajat kernaimmin juovat aamukahvinsa vuoteessa, mutta Jumala ties miten lie sattunut tänään, kello on jo puoli seitsemän; monet paroonit pitivät meitä kauan hääräilemässä eilis-iltana, ennenkuin saatiin heidän mielikseen kaikki siivotuksi, niinkuin he sen tahtoivat. Jumala antakoon nyt kahvin maistua ja olla kirkasta!"
Sara kohotti päänsä ja istuutui hiukan nojaten päänaluseen. Annette astui sängyn luo, niiasi ja tarjosi ja käänsi sen puolen korppukoria, jossa komein korppu komeili, esille hertta-rouvan otettavaksi.
Albert oli tällävälin vetänyt saappaat jalkaansa. Tuskin huomattava päännyökkäys Saran puolelta oli hänen äänetön hyvähuomenensa. Tämä pieni hohde neidon vastaheränneiltä iloisilta kasvoilta oli Albertille virkistävä aamukoitto. Hän oli huomaavinaan neidon viittovan hänelle; hän meni istuutumaan leveälle sängynlaidalle, joten yöllä käyttämätön vuoteen osa venyi levälleen. Annette tarjosi nyt kersantille kahvia. Hän otti, ja hyvältä maistui.
"Käskeekö herrasväki enempää?" kysyi hän puuhakkaana ovelta. "Miksei", sanoi Albert. Neito läksi ulos.
Hetken hämillään oltuansa kersantti virkkoi: "Sara hyvä, käsitän sinun täydellä oikeudella närkästyvän noista vääristä titteleistä, joita ihmiset sinulle ja minulle antavat; mutta matkalla säästyy meiltä monet ikävät selittelyt ja typeryydet, jos tämä saa jatkua niinkuin se kerran on ottanut alkaakseen… vai…"