"Olen oivaltanut saman asian", vastasi neito, "enkä närkästy. En olisi millään muotoa tahtonut valhetta levittää, mutta kun se on itsestään syntynyt, niin… ja… Albert, olen kovin iloinen, ettet äsken käsittänyt minua väärin tai pannut pahaksesi, kun viittasin sinua tulemaan tänne ja istumaan kurttuun tuon osan sänkyä… onpa kauhean leveä ja oiva sänky tämä, olen maannut kuin kuningatar… Mutta en tahtoisi tytön huomaavan, että tuo osa on ollut käyttämättä: hän olisi siten saanut meistä kummallisia ajatuksia."
Albert puki yllensä takin, lähestyi ovea ja sanoi: "Minä menen alas katsomaan, että valjastavat hevoset."
Hän teki niin. Tilatut hevoset olivat saapuneet, myöskin parivaunut, heiniä ja olkia koko pohja täynnä, sekä kaksi istuinta, joina käytettiin tavallisia kovia maalaistuoleja. — Hän ei pidä näistä maalaiskojeista, hän, sen olen kuullut, kestikievarin täytyy lainata minulle pieluksellinen istuin, — sanoi hän itsekseen.
Hän lähti, ja hetkisen aikaa tingittyään hän sellaisen sai; se köytettiin uudella marhaminnalla etuvaunuun kiinni. — Mutta, — ajatteli taas Albert, — tässä akselin yläpuolella etupyörän välillä tutisuttaa riivatusti. On parempi, että talonpoika istuu siinä itse ajamassa, ja me käymme takaistuimelle tuonne akselien väliin. Muuten minua enimmin miellyttää itse ajaa ja etummaisena istua, mutta Jumala ties tuleeko hän siitä iloiseksi, että hevosenhännät ovat häntä niin lähellä, melkein jalkojen kohdalla. Varsinkin alamäkeen mentäessä ja hevosten perääntyessä ovat ne melkein ajajan polvessa kiinni. Semmoinen huvittaa minua, mutta häntä — niin varmasti luulen — eivät sellaiset maalaismetkut ilahduta: menen ylös kysymään missä hän tahtoo istua.
Kersantin kohtelias huolehtivaisuus meni tässä kohden miltei lapsellisuuteen. Kumminkin hän joustavana ja iloisena hypähti portaita ylös, oli oven luona, aukaisi ja astui sisälle. Sara seisoi jo lattialla, puettuna ja valmiina kiireestä kantapäähän. Hattu ei kuitenkaan vielä ollut päässä, ja kuuden korttelin pituinen hiuspalmikko ei vielä kokoonpyörrettynä kiemuroille, ollakseen niskassa kammankannikkeena.
"Nytpä oikeata hyvää huomenta!" sanoi neito. "Emme ole vielä toisiamme tervehtineet. Olen ikkunasta nähnyt, että vaunut tuolla pihalla jo ovat esillä. Mutta" — lisäsi hän lempeällä, aivan hiljaisella ja hieman epävakaisella äänellä — "sinun on ollut sangen paha olla minun tähteni viime yönä."
Hänen olennossaan, seisoessaan siinä lattialla, ilmeni tällöin suuren kiitollisuuden ilme, yhtyneenä rajattoman luottamuksen iloon kersantin henkilöön nähden; ja päällepäätteeksi siinä ilmeessä kuitenkin piili melko sekoitus naisellista leikillisyyttä.
Albert ei vastannut mitään. Mutta hänen oli tässä silmänräpäyksessä mahdotonta olla tekemättä minkä teki. Hän otti neidon syliinsä ja suuteli häntä aivan äkisti.
Sara Videbeck meni heti tämän jälkeen heidän kapineittensa luo tuumimaan ja tarkastamaan, miten kaikki oli pantava vaunuihin säilyäkseen hyvin. Kun Albert seisoi ovella mennäkseen talonpoikaa noutamaan, jonka oli kannettava tamineet alas, viittoi neito hänet takaisin ja sanoi:
"Olen jotakin aprikoinut. On parasta, että sinä yksin kirjoitat päiväkirjaan matkan varrella ja suoritat kyytimaksun, sillä kyytipojat osaavat harvoin laskea yhteen, ja he suututtavat minua siinä määrin tuossa laskeskelussa heidän kanssaan, että menetän malttini. Mutta kas tässä minun osuuteni kyytimaksusta, laskettuna täältä Mariestadiin: toinen hevonen minun osalleni, kaksikymmentäneljä killinkiä peninkulmalta, viisitoista ja puoli peninkulmaa, tekee seitsemän riksiä kolmekymmentäkuusi killinkiä; vaunurahat neljäkymmentäkuusi ja puoli killinkiä; lisäkyytiraha Arbogan ja Örebron kaupungista (useampia kaupunkeja ei matkallemme satu), ja yösija, kaikki tyynni yhteensä yksitoista riksiä kuusi killinkiä. Kas tässä! En luule laskeneeni hullusti, sillä olen tottunut ja osaan sen taidon. Laske kuitenkin itse!"