Nöyryytettynä ja pää kallellaan ei kersantti mitään vastannut, muttei myöskään kohottanut kättänsä vastaanottaakseen neidon kukkarosta pyöriviä hopearahoja.
"Albert hyvä", virkkoi hän suruisesti, "ehkä olen erehtynyt, ja sinä et matkustakaan niin kauas kuin Mariestadiin. Minä luulin sinun eilen jonkun kerran sanoneen, että sinun oli mentävä Vadsbon kihlakuntaan ja aina Mariestadiin asti. Laskin yhteisen kyytimme sinne saakka; jos olen ollut väärässä, niin sano minulle…"
"En minä sitä sureksinut", vastasi hän. "Mutta en tahdo kieltää, että minua olisi huvittanut maksaa kaikki tuo kirottu kyytiraha yksin omistani toistaiseksi, sillä en ole vielä juuri velkavankilaan menevä, ja kun lopuksi en enää saisi ajaa sinun seurassasi, niin olisimmehan toki voineet selvittää tilit keskenämme sitten… ja…"
Sara katsoi häneen suurin silmin. "Vai niin?" sanoi hän lopuksi ja loi puolisurullisen katseensa vähän syrjällepäin. "Ei, Albert, älä jonninjoutavia jaarittele. Kaikki jälestäpäin tulevat tilinteot käyvät niille ihmisille vaikeiksi, jotka pitävät toisistaan. Sinä joutuisit yhtä hämillesi silloin kuin nyt ottaessasi vastaan minun osuuteni, ja minä olisin vielä nolostuneempi, jopa istuisin kuin kuumilla kivillä, kun kaiken lopuksi en ehkä saisikaan sitä antaa. Olla tuollaisessa kiitollisuudenvelassa on sietämätöntä."
"Hyvä Jumala, Saraseni, ovatko sitten molemminpuoliset palvelukset… onko… niin… kiitollisuus ihmissydänten kesken niin sietämätön tunne?"
"Kiitollisuus… Albert!" (hänen silmänsä suurenivat tällöin ihmeellisesti) "on niitä asioita, joita ei milloinkaan voi korvata; suloinen on silloin kiitollisuus, ja jollekulle ikuisessakin kiitollisuudessa oleminen on suloista silloin. Mutta kyytimaksusta ja rahasta ruuan ja vuokran ja hutiloimisen tähden, siitä olkoon ken haluaa kiitollisuudessa, mutta en minä. No niin, se on selvää, että jos mulla ei rahoja olisi, niin saisin pitää hyvänäni ja ottaa vastaan, hävetä ja kiittää, itkeä ja kiittää. Mutta päästäkseni siitä, aion olla koskaan laiskottelematta, ja niin kauan kuin mahdollista on, aion hankkia varoja. Älä puhu siitä, ota rahat käteen, Albert, ja ole mies… Voi, paljon, paljon jää kuitenkin jäljelle, josta saamme toisiamme sydämellisesti kiittää, minun nähdäkseni, ja jota ei mikään raha voi korvata."
Se kyynel, joka tätä sanottaessa riippui kiiltävänä äärimmällä reunalla hänen pitkissä tummissa silmäripsissään, ei kuitenkaan vierinyt alas; se vetäytyi vähitellen taas silmän sisälle. Siis, itkun puhkeamatta ilmi, yltyi vain katseen loiste, ja se kimmelsi taivaallisesti.
Albert alkoi ymmärtää, ettei ollenkaan ollut halpamaista ottaa vastaan noita rahoja. Hän otti ne, vieläpä meni niin pitkälle, että hän aivan tarkoin, ikäänkuin kauppasaksan kädestä saatuina, ne laski. Hän huomasi summan oikeaksi ja yritti sanoa aivan kylmästi ja tukevasti: "Olet laskenut oikein, Sara."
Tämä käsitti sen voiton, jonka Albert oli saanut itsestään, ja palkitsi hänet omituisenlaatuisella nyökkäyksellä: "Sen minä tiesin", hän sanoi, "mutta eihän haittaa, että kaksi laskee yhteen; tulee silloin aina sitä paremmin tehdyksi." Samalla hän tarttui pitkään palmikkoonsa, pani sen sievästi kiemuroille kamman alle niskaan, otti hatun päähänsä ja lähestyi ovea.
Kersantti unohti kysyä istuinten paikkaa. He tulivat alas pihalle ja käskivät kyytimiehen mennä ylös tavaroita noutamaan. Hän meni ja toi mukanaan toisen kapineen toisensa jälkeen, jonka kaiken Sara järjesti pitkiin ajoneuvoihin, sillävälin kun Albert meni isännän luo, maksoi ja kirjoitti päiväkirjaan.