"Siihen on totuttava, herra kersantti. Hei! Lyön vetoa että rouva on Västergötlannista? Onpas herra kersantti tehnyt oivan valinnan. Tahdon nyt toivoa, että maalaisvaunut ovat teille mieliksi eivätkä liiaksi tärisytä; mutta kun ei ole omia ajoneuvoja, niin pitää tyytyä. Olen itse nainut Västergötlannista, siellä on parasta kansaa. Olen, häpeä sanoa, sukua eräälle, joka on sukua itse Hörstadiukselle. Olen kerran ennen teidät nähnyt, herra kersantti: pitkä, kaunis, muhkea mies! Ja toivon vielä kerran saavani… paluumatkallanne… nöyrin palvelijanne… nöyrin pal…"
Kersantti ei voinut kieltäytyä juomasta; mutta kestikievarin miltei isällinen suopeus ja tuttavallisuus loukkasi häntä hieman ja johdatti hänelle selvästi mieleen aliupseeri-asemansa.
Pihalle päästyään hän näki Saran jo istuvan vaunutuolissa. Isäntä tuli jäljessä lasi tarjottimella. "Suvaitkaa! Suvaitkaa!" muhoili hän.
Mutta Sara käänsi pois päänsä ja virkkoi kiusaantuneesi, puoliääneen:
"Semmoiseen en menetä aikaa, varsinkaan aamuisin."
Albert tunsi jonkunlaista kirvelyä, ei sanonut mitään, mutta otti ohjakset ynnä piiskan ja istuutui vaunuihin. Hän ajoi ulos majatalon portista ja oli hajamielisyydessään vähällä ajaa kiinni.
"Jopa nyt, kas nyt, kas nyt… tämä ei käy laatuun!" huusi Sara.
Kersanttia suututti, koska hän kerskui ajavansa varsin taitavasti. Hän riuhtoi hevosia ohjaksista, läimäytti piiskalla ja lähti ulos portista ja sitten pitkin Arbogan katuja länsitullille saakka, niin että katukivet pölisivät. Että vaunut tätä tehdessä tutisivat ja vavahtivat, saattaa arvata. "Ajakaa kauniisti, hyvä herra", muistutti renki, joku istui takatuolissa ja puoleksi kohottautui. — "Tiedä huutia, sen vintiö, istu, ja kita kiinni!" karjaisi kersantti.
Oli nyt jouduttu maantielle, joka tasaisena ja oivallisena salli koko nopean vauhdin, kenenkään siitä tarvitsematta loukkaantua. Renki vaikenikin ja torkahti, varsinkin kun hevoset eivät olleet hänen omiaan. Sara oli istunut hiukan hämillään portilta saakka, ja yksi ja toinen pelokas katse, luotuna oikealle, tiesi tähystelyä, oliko Albert todella suuttunut.
Hevosta ajaessaan oli kersantti tähän huviin niin kerrassaan kiintynyt, ettei hän nähnyt eikä kuullut mitään muuta. Puolen tunnin, koko tunnin mittaan ei puhuttu halaistua sanaa.
Sara virkahti kerran: "Pölyää!" Tämä totuus oli kumoamaton eikä siis sen enemmän käsittelyn arvoinen.