Albert katseli hänen luetteloansa ja huomasi siinä varsin selvän naiskäsialan. — Ja tätä hän loikoessaan pänttäsi päähänsä, ennenkuin nukkui eilis-iltana, juuri kun minä…! — (masentava ajatus viilsi Albertin sydäntä). "Sinä et tosiaankaan askarrellut mielenkiintoisissa asioissa ennen nukkumistasi", virkkoi hän ääneen ja silmäsi häneen happamesti.
"Pänttäsin päähäni kaikki, neljännesmäärät ja nimet; se ei ollut ikävää. Ja sitten laskin päässä kyytiosuuteni, tietääkseni kuinka paljon minun oli annettava sinulle lähtöaamuna; se oli hauskaa: ajattelin silloin sinua… ja nukuin väleen ja makeasti."
"Niinpä niin, tuo viimeinen juuri oli sopiva aihe nopeaan nukkumiseen", huomautti Albert. Nyt olivat hevoset puhaltaneet riittävästi, ja kersantti, ei juuri parhaalla tuulella, suuttuneena ainakin ihmisten unenlahjoista, meni rengin luo ja herätti hänet aimo työkkäyksellä. "Hannu, Mikko tai Tolvana, mikä lieneekin nimesi, onkos laitaa maata tällä tavalla, kun on kyydittävä matkustajia? Ylös nopeasti ja alas istuimelta, heti!"
Unenpöpperössä ja hämillään karkean ankarasta äänestä, renki loikkasi vaunuista tottelevaisena ja orjailevana, kuten kaupungissa palvelijain usein on tapana. "Mikä hätänä?" sanoi hän.
"Sepä on, että köytät marhaminnat tänne ja muutat vaunutuolit! Pane talonpoikaistuolisi etummaiseksi ja istuudu itse siihen ajamaan. Fellingsbrohon vievä tie on nyt niin tasainen ja hyvä, että suurin pöllökin voi sitä ajaa. Minua huvittaa ajaminen vain silloin kun se on vaikeata ja tukalaa. No, annas mennä joutuin, sanon, uninen rahjus! ja sido tämä pielustuoli tuonne taa, keskelle vaunuja, niin istuudumme siihen."
Renki muuttui vähitellen kohteliaaksi ja totteli nopeasti "herra upsierin ortelia." Sara Videbeck ei tämän keskustelun aikana virkkanut sanaakaan, mutta hymyili silloin tällöin pikku pistopuheille, joita hän ymmärsi.
Nyt istuuduttiin vaunuihin toisella tavoin. Renki oli nyt ajamassa ja muuttui tästä hommasta pian aivan mainioksi. Hän tahtoi näyttää reippauttaan, läimäytti hevosta, ja ajaa karautti niin että "lemmon lailla mennä huristiin", runoilijan sanontatapaa käyttääksemme.
Tuossa tuokiossa tultiin Fellingsbrohon. "Katsos, mitkä isot, kauniit, punaruskeat talot!" olivat Saran ensimäiset sanat pitkän vaitiolon jälkeen. Hän tarkoitti arvattavasti noita kahta Fellingsbro-rakennusta, jotka kääntävät päätynsä maantietä kohden, seisovat perin tasasuhtaisina, tilava, neliskulmainen, puhdas pihamaa etualalla niiden ja puutarhan välillä, ja joita talonpojilta kuormineen suojaa tienviereinen säleaita.
Albert ei vastannut mitään Saran ihmetellessä taloja, astui vaunuista, selvitti nopeasti asiat ja sai hevosia Glanshammariin ynnä yhtä hyvät vaunut ja tuolit. Uudelleen noustiin ajopeleihin: uusi kyytimies, ruskeanryppyinen, mutta pirteä ukko, sai ajaa hevosiaan itse, ja siinä kohden ei mitään menetetty, sillä hän lasketti hyvällä tiellä aika kyytiä. Hetkisen kuluttua tie kääntyi vasemmalle, etelään, ja saavuttiin metsiin. Ukko puheli hevosilleen lakkaamatta kumeankarheaa ja murisevaa kieltä, jota, vaikkei ollutkaan ruotsia, ne hyvin ymmärsivät; tässä sitä ei kuitenkaan voi sanoin ilmaista. Iloiten siitä että yksin sai niiden kanssa puuhailla, ei ukko kuullut eikä nähnyt mitään muuta kuin hevoset ja tien.