— Mitä? Kykeneekö hän kauhistumaan? ajatteli Albert. — No,
Jumalan kiitos! Silloin hän on kuitenkin… "Mitä kauhistut,
Sara?" sanoi hän ääneen.
"Mitäkö minä pidän tästä metsästä, Albert!" sanoi matkatoveri, heidän jatkaessaan kulkuansa Fellingsbrosta ja joutuessaan Käglan metsään. Sanat lausuttiin melkein hyväilevällä äänellä; hänen mielestään oli arvatenkin ikävää niin kauan olla seuranpitoa vailla. Kersantti katsahti hänen puolelleen ja ajatteli: — Hänellä on kuitenkin kauniin maiseman tajua! — Puolittain leppyneenä sanoi hän sentähden… ei, hän ei virkkanut mitään, vaikka sanat pyrkivät hänen huulilleen.
Lämpimämmällä ja vielä hyväilevämmällä äänellä lisäsi neito parin minuutin kuluttua: "Sillä täällä on toki auringon siimestä ja suojaa pölyltä."
— Niinkö… eikö muuta! — ajatteli kersantti ja vaikeni durchaus.
Sara Videbeck veti kädestään hansikkaat, tuntien sormensa hikisiksi.
Hän kääri ne kokoon ja pisti kapotin sisään.
Sitten hän alkoi viuhtoa molemmilla valkoisilla pyylevillä, kuopikkaan kujeellisilla käsillään ylös ja alas ilmaan niitä viileyttääkseen.
Hetken kuluttua huomautti Albert lempeästi, mutta omituisesti, ikäänkuin jostakin heräten: "Sano minulle, rakas hyvä Sara, eikö sinulle koskaan öisin tapahdu, että näet unta?"
"Kyllä, kyllä sitä sattuu."
"Mutta siitä kai on hyvin pitkä aika? Et ole ehkä koskaan nähnyt unta siitä asti kun olit pieni lapsi?"
"Minäkö? Minä näin eilisyönä Arbogassa unta."