"Ah!… No, enkö saa sitä tietää?"
Sara piti kätensä alallaan; hän antoi niiden levätä alhaalla polvella, ja ne näyttivät siinä olevan ikäänkuin ristissä. "Untani en voi kertoa", sanoi hän hiljaisella äänellä, "mutta se oli aika kaunis uni."
"Minä puolestani", tokaisi Albert, "en nähnyt unta sittekun olin yöllä nukkunut, mutta kyllä sitä ennen."
"Oh… sitä en voi ikänä uskoa? Vaikka", keskeytti hän itsensä, "jokainen uneksii omalla tavallaan ja se kai onkin parasta."
Kersantti otti hänen toisen kätensä. "Kun sinä viime yönä näit unta, oliko sinulla silloinkin molemmat kädet näin ristissä?"
"En muista missä minulla käteni olivat. Vaikka sen muistan kai sentään", lisäsi hän hiljaa ja miltei hartaasti.
"Et sinä ainakaan uneksinut metsässä olevasi? Siitä tahdon lyödä vetoa, ja siitäkin ettet ollut maalla…"
"Ja siitäkin etten ollut järvellä, Albert! En, minä näin unta, että olin pienen pienessä kamarissa, ruusukkaat paperit seinällä, ja että jauhoin liitua…"
"Pah…"
"Ja… yhdentekevää, Albert… voinen kai puhua siitä", jatkoi hän samassa äänilajissa, toisen nyrpistelyä huomaamatta, "minä uneksin siinä paljon sinusta."