"Kuinka minä voin sen ratkaista? Sellaiseen en minä pysty."
"Mutta sinun pitää tietää, Sara, että Hellekis on Västergötlannin mainioimpia paikkoja: kannattaisi kyllä mennä sitä tietä."
"Jos niin tahdot. Ja jos siellä on isoja taloja ja rakennuksia, niin kelpaisi kyllä tutustua paikkaan, se voisi kerran tuottaa hyötyä."
Hieman alakuloisena kersantti kääri kokoon keskustelun runolliset purjeet. Hän ei nyt muutamaan päivään ollut kuullut ammatin asioita mainittavan, mutta huomasi heti että ne olivat tulossa. Ja kuinka hän voisi siitä pahastua Saralle? Kumminkaan hän ei tahtonut että niin jumalalliset paikat kuin Hönsäter, Hellekis ja Råbäck uhrattaisiin pelkkien lasimestaritoivomusten päämääräksi. Hän päätti siis valita arkisen valtatien Enebäckin kautta jättäen Kullenin oikealle.
— Hän on sentään ollut korkeammassakin vireessä, — jatkoi kersantti itsekseen, — niin, parin päivän ajan, ja hänen puheenaineensa, joskin aina toistensa kaltaisia mitä viisauteen tulee, eivät kuitenkaan alati ole maistuneet kisälliltä naispukimissa. Hyvä, viaton tyttö rukka! — lisäsi hän tuskin pidättäen kyyneltä, — hyvä, rakas! Kuinka väärin sinua arvostelen! Eikö ole aika hyvä asia, että olet niin järkevä? Sinä olet rehellisesti ja oivallisesti hoitava itseäsi ja omi…
Hän riuhtaisi hevosia, ikäänkuin äkillinen säikäys olisi yllättänyt ja hän pelkäisi niiden jonnekin karkaavan. Mutta hän malttoi mielensä ja jatkoi itsekseen: — Kaikki mitä voin säästää ja panna talteen, annan heille, ja senkin täydellisenä, puhtaana lahjana, aivan noin kuin hän sen tahtoo, minun siihen lainkaan sekaantumatta (ellei vapailla neuvoilla), kuinka hän sitä käyttelisi. Mutta? hyvä Jumala! omikseni tahdon heitä sanoa: niin minun tulee, täytyy, niin varmasti tahdon!
"Niin sinun tulee, ja minusta tuntuu silloin taivaalliselta ilolta kuulla sinun niin sanovan." — Albert kavahti säikähtyneenä syrjään Saran hiljaa näin puhuessa. Oliko hän haaveellisissa tuumissaan unohtanut itsensä siihen määrin, että oli puhunut ääneen ja paljastanut sisimmät ajatuksensa?
"Älä pelkää, Albert, minä kuulen sinun kuiskeesi, sinun äänettömimmät kuiskeesi itsellesi; sillä olen sellainen, että kuulen."
"Suuri Jumala! Kuka sitten olet? Taidatko enemmän kuin muut?"
"Sinä ajat niin hyvin ja mainiosti, Albert; minä rakastan sinua."