"Sinä rakastat minua, mutta et vastaa minulle?"
"Mihin minä vastaisin?"
"Kuinka sinä äsken voit kuulla, mitä vain sieluni vavisten ajatteli?"
"Minä rakastan sieluasi, sentähden kuulen sielusi sanat."
"Mitä ihmettä?"
"Minä käsitän sinua, tarkoitan: ymmärrän ajatuksesi, vieläpä senkin, mitä vastikään mielessäsi haudoit…"
"Mitä, ammatistako?"
"Niinpä niin… Albert… ikkunalasi ei ole niin halveksittavaa kuin luulet, Albert. Se sinua talvisin suojaa ulkona olevalta pakkaselta, ja antaa sinulle kuitenkin valoa samalla. Enin osa elämässä on muuten sentapaista, että jos se lämmittää, ei sellainen tapahdu ilman pimeyttä, taikka jos se valaisee, niin tämä harvoin tapahtuu ilman pakkasta. Ikkuna yksistään… huomaa tarkoin, oma Albert… antaa valoa pakkasen pääsemättä virtaamaan sisälle; ja se pitää lämmön huoneessa, säilyttäen kuitenkin samalla valon. Niin on ikkunan laita, ja se merkitsee enemmän kuin moni käsittää. Sentähden sinun ei pidä ikkunaa halveksia, eikä vähäksyä Saran ammattia, jolla hän on elättänyt itsensä ja kaikki Lidköpingin asukkaat, joita hänellä on saattanut olla autettavina… ja hän auttaa vastakin… ja sinuakin, Albert, jos joudut pulaan."
"Ei, Sara, sitä sinun ei koskaan tarvitse. Ahkeruus, suuri ahkeruus ammatissani… sillä minullakin on ammatti!… hyvä, rakas tyttöni, nyt minä tunnen taivaallisesi, mitä on olla ahkera… minun tulee ja minä tahdon ansaita!… Tuo sana, joka ennen kuului korvissani niin kehnolta! Ansaita minä tahdon! Tehdä työtä ja siten auttaa ei ainoastaan itseäni, mutta… kaikkia Lidköpingissä olevia, joita minulla saattaa olla autettavana. Ammatti ja ahkeruus… sinä, Sara, olet opettanut minulle oikeat sanat!" Hän tarttui neitosen käteen.
Maantiede on raukka, joka alinomaa sallii historian itsensä yllättää. Missä tuo jälkimäinen nyt taas veikään uudelleen voiton? Niin tosiaan, matkalla Enebackeniin päin. No, ala siis siitä, ja pidä sitten puoliasi, maantiede!