Enebacken… ja sitten tulevat Holmestadin, Götenedin, Skälfvumin kirkot, ja vieläpä Vettlösa vähän matkan päässä vasemmalle: anteeksi, Vättlosahan nimi kuuluu. Sittemmin kuljetaan niin, että nähdään Husbyn ja vieläpä Klefvan kirkot ylempänä Kulleniin puolella. Edelleen silmää kohtaa ennen pitkää Brobyn kirkko, Källbyn kirkko, Skebyn kirkko… Onpa niitä käsittämättömän monta kirkkoa!
Mutta nyt ne loppuvat. Laaja, aava vesi aukenee oikealle ja valtaa ajajan katseen hurmaavalla kauhistuksella: hän pelkää saavansa koko Venernin ylitsensä, ainakin pyörännapaa myöten, eikä epäile, että hyllyvä keltainen hietaranta, jota hän kulkee, kerran on maannut aaltojen alla. Venern on haltiatar, joka on vetäytynyt vähäisen syrjään. Kuka takaa, ettei se äkkiarvaamatta hyökkää päälle ja peri takaisin vanhoja oikeuksiaan? Varsinkin pohjoismyrskyn aikana on tämä kauhistuttavaa.
Tänään oli tuuli vaiti ja laine hymyili. Sara istui joka silmänräpäys odotellen näkevänsä Lidköpinginsä. Hän tunsi mitä suloisimpia sisäisiä muistoja.
Erästä asiaa on kuitenkin sallittava historian edustaa: nimittäin sitä merkillistä onnea, mikä heillä oli kaiken matkaa, että saivat ajaa parivaunuissa. Sillä muuten rattaat tavallisesti ovat uhkaamassa useimpia matkustajia, jotka eivät kulje omin pyörin taikka seiso omalla pohjalla vaunuissa. Rattailla on joskus ilkeätä ajaa. Oli siis leppeä kohtalo tässä ollut määräämässä; ja ehkäpä lähin selitys on se, minkä lääketieteilijät itse… jotka muuten eivät koskaan välitä kohtalosta… väittävät luonnosta, nimittäin että se erinomaisesti ja erikoisesti huolehtii naisesta; että se melkein arastelee häntä vahingoittamasta; on kunnioittava, välttelevä ja varovainen. Tämä on mystiikkaa, mutta pyhä ajatus. Väistyköön sentähden ihminenkin yhtä kunnioittavasti syrjään. Polvistukaamme taivaan edessä, joka tuntemattomana… väärin arvosteltuna… on ympärillämme, niin läheisenä, niin hyvänä, niin salaperäisenä, niin unohdettuna, ja kuitenkin niin alati pysyväisenä.
Parivaunujen saamisen onni johtui näille matkustajille usein siitä, että kun Albert näki hevosten olevan hyviä, ei hän välittänyt vaatia kyytimiestä, vaan ajoi yksin; josta talonpojat, nähdessään saavansa kunnolliset ajajat, mielellään suostuvat kiittämäänkin. Siten olivat nyt kersantti ja Sara kulkeneet yksin koko ajan.
Lidköping tuli. He alkoivat ajaa kaupungin ensimäistä katua, leveätä, suurta, hyvää; mutta hieman epätasaisesti kivettyä. "Paras Albert, salli minun astua tässä pois; tämä on lapsuuteni koti: minä tahtoisin astua täällä jalan. Sinä voit ajaa, minä kävelen yksin."
"Ei, minä astun myös alas, käyn vieressä ja ajan."
"Eipä! Se näyttää pahalta. Ja sitten samalla, Albert, toinen asia. Aja sinä yksin perille ravintolaan asti tuolle puolen toria. Minä menen kotitalooni: tahdon tulla sinne ensin yksin. Tahdon nähdä miten on äiti-raukkani laita."
"Minäkin tahdon hänet nähdä."
"Ei, Albert. Jos hän vielä elää, tuntisi hän kauhua sinut nähdessään.
Sitä minä en tahdo."