Kersantti nyökkäsi jokseenkin hilpeästi jäähyväisiksi Saralle, joka oli astunut alas. Hän ajoi eteenpäin, kuitenkin hitaasti, ja katsoi usein taakseen jalkaisin astelevaan matkakumppaniinsa.
"Sinä ajat liian kehnosti", sanoi tämä viittoen. "Ei se sovi miehelle." Kersantti läiskäytti silloin rivakasti ilmaan, hevoset porhalsivat juoksuun. Sara Videbeck jäi kävelemään yksin.
Hän poikkesi alas jokivarsikadulle, joka johti hänen kotiinsa. Ei ollut iltamyöhä, mutta kumminkin jo ilta. Useita pilviä liiteli pitkulaisina, riekaleisina ja selittämättöminä haamuina siellä täällä taivaanlaen yli; sadetta ei kuitenkaan näyttänyt olevan tulossa. Aurinko leikitteli alhaalla lännessä yksivakaisten, arveluttavain, hallavanharmaiden pilvimuodostumain kanssa.
Jalankulkija pysähtyi erään poikkikadun kohdalla, tavatessaan vastaantulijoita, ja koetti heidän joukostaan keksiä tuttavia. Pikkukaupungissa melkein kaikki ihmiset tuntevat toisensa. Sarakin huomasi keitä nämä olivat, mutta vakaaseen keskusteluun syventyneinä ja joltisenkin välimatkan päässä ollen he eivät häntä havainneet. Hän tähysteli heidän eleitään, viittoiluaan ja päänkäännnähdyksiään. Mutta kun he astuivat ohi, kulki hänkin edelleen ja läheni seuraavaa kulmaa. Täällä hän taas äkkiä pysähtyi ruumissaattueen saapuessa. Sellaisen kunnioittaminen oli häntä aina pidättänyt. Sitä enemmän nyt, kun hän hämmästyneenä ja kauhistuneena tunsi tässä saattueessa oman kisällinsä, mustiin puettuna. Muutamat vanhemmista oppipojista kantoivat ruumisarkkua. Se oli hänen äitinsä, sitä hän ei voinut epäillä.
Hän yritti hillitä poven hirmuista liikehtimistä, hengityksen kiihtymystä, kun oli vältettävä sopimatonta esiintymistä kadulla. Matkapukimissaan, joissa ei ollut merkkiäkään mustasta, ei hän tahtonut näyttäytyä. "Äiti! Äiti! Enkö milloinkaan enää saa kasvojasi nähdä?" huudahti hän, väänteli käsiään ja vetäytyi vielä syvemmäksi siihen nurkkaan jossa seisoi, antaakseen surullisen saattueen kulkea ohi. Hän oli kuulevinaan lukkarin saattueessa kolkosti mutisevan naapurilleen: "viime sunnuntai-yönä."
Vakaat vaeltajat eivät häntä huomanneet. Mutta kun arkku oli sivuuttanut hiljakseen itkevän, piilossaolevan tyttären, kävi hänen mahdottomaksi jatkaa omaa vaellustansa kotia kohti. Hän näki saattojoukon kääntyvän kirkolle päin. Oliko nyt hautaus vaiko ainoastaan väliaikainen maahanpano, ei hän voinut tietää, mutta vastustamaton voima veti häntä jonkun matkan päässä seuraamaan mukana. Kaikki oli hänelle vielä sekavaa, kaameata, liian äkisti yllättävää: äitinsä näkeminen, ainakin hänen arkkunsa koskettaminen huulillaan, ennenkuin hänet maahan laskettiin, oli välttämätön asia.
— Viime sunnuntaiyönä? — tavasi hän ajatuksissaan yhteen. — Missä minä silloin olin? Torstaina läksin Tukholmasta. Ellei matka olisi viivästynyt… ellei… jos… niin olisimme… niin olisin jo sunnuntai-iltana voinut olla kotona. Nyt on keskiviikko! Mikä oli sunnuntai-yönä olinpaikkamme'? Mikä? Bodarna, — hän vastasi itselleen.
Lidköpingin kirkko on asemaansa nähden toisenlainen kuin Mariestadin siinä, että kun jälkimäinen on erittäin korkealla, valliten koko kaupunkia ja näkyen kaikkialle, on sitävastoin Lidköpingin kirkko eräässä kaupunkinsa nurkassa, tosin niin, että sen kaukaa huomaa… sillä se on sentään melko suuri rakennus… mutta ei siinä määrin että se heti ja kaikkialla sitoo silmän. Se ei ole saanut sijaansa itse Venernin varrella kuten Mariestadin kirkko, mutta on paljoa lehtevämmän, tummemman, hartaamman kirkkomaan ympäröimä.
Sara tahtoi sitä vähemmin lähestyä saattuetta, kun naiset eivät koskaan kulje mukana sellaisissa, ja varsinkaan ne, joille suru kuuluu, eivät näyttäydy ulkona ja vähimmin kirkkomaalla ratkaisevassa tilaisuudessa. Mutta Saran täytyi mennä kirkkomaalle! Jos nyt oli tarkoitus laskea maan poveen rakkaan maallinen tomu, niin oli hänen katseittensa, mahdollisimman teroittuneina, yritettävä seurata tätä matkaa sen viimeiseen huomattavaan silmänräpäykseen.
Hän havaitsi liikutetuin mielin, että kaupungin vähäpätöisin pappi oli kutsuttu ja saanut tehtäväkseen hautaustoimituksen suorittamisen. Arkku kulki niiden ihmisten ympäröimänä, jotka olivat olleet lasimestarinlesken työläisiä; harvoin tottuneina mustissa käymään he nyt näyttivät huonosti varustetuilta suureksi osaksi lainatuissa, ainakin ahtaiksi käyneissä vaatteissaan. Mutta kaikkien kasvoissa oli, Saran nähdessä heidän kulkevan ohitsensa, ilmennyt kalpeuden, riutumuksen leima. — Olivatko he menneet noin huonoiksi niiden kolmen viikon ajalla, jotka olin ollut kotoa poissa? Ei, sen täytynee merkitä surua tai hartautta, — toivoi hän. Arkku oli jo kaukana kirkkomaalla, kun tytär horjuvin askelin myöskin yritti uskaltautua sisäpuolelle.