Siellä hän silmäili ympärilleen joka taholle. Ei ollut keräytynyt mitään ihmisjoukkoa, johon hän olisi voinut sekaantua täten uskaltautuakseen lähemmäksi sitä valmiiksi luotua multakumpua, johon hänen katseensa tuijottivat. Hän vetäytyi siis syrjään korkean hautakiven luo erään puun juurelle. Ollen itse piilossa sen takana, saattoi hän kuitenkin nähdä äitinsä viimeisen… ainoan… kunnian. Laimeata soittoa alotettiin kirkon pienimmällä kellolla, pappi aukaisi käsikirjan, lukkari ryhtyi virrenvärssyyn.
Nämä äänet kuullessaan Sara vaipui polvilleen nurmikolle syrjäisen hautakiven luo. Kyyneleitä valui vuolaina tulvahduksina, hänen päänsä vavahteli alas kukkanurmeen asti, ja hänen kätensä kannattivat painuvaa otsaa. "Äiti, äiti!" huudahti hän ääneen, sillä hän tiesi, ettei kukaan kuolevainen täällä häntä kuullut. Autuaallinen muisto kuitenkin samalla täytti hänen sydämensä. "Olen täyttänyt toivomuksesi, äiti! Alinomaista varoitustasi olen totellut. Oi, missä nyt lienetkin, anna minulle siunauksesi!"
Jos vainajan henki nyt silmäili ympärilleen siihen mitä tässä tapahtui, niin se saattoi tuolla haudan partaalla nähdä nuo mustiinpuetut, jotka huolehtivasti ja kunnioittavasti — ei kuitenkaan monin sanoin, sillä eihän lasimestarinlesken elämässä ollut mitään kehumista — askartelivat vainajan tomun ympärillä, mutta tässä puun alla, taivaalle ja elämälle suuremmaksi iloksi, polvistui kauniin kuvan hahmossa tulevaisuus ja jälkimaailma; tämä kuva saattoi hengelle olla onnekkaampaa, verrattomasti onnekkaampaa katseltavaa. Taivaallinen hyve, puhdas siveellisyys, tosi velvollisuus ovat usein jotakin tuntematonta, väärin arvosteltua, näkymätöntä. Piilossa seisoi tytär, äänettömänä rukoillen. Ihmiset eivät häntä nähneet. Vilvoittava tuulonen kulki kukkien yli.
Virrenvärssy oli lyhyt, kellojen soitto pian vaikeni, ja papin sanat eivät olleet sen useampia kuin käsikirjan. Kaikki päättyi siis täydelleen kuten pitikin: ei mitään puuttunut, mutta ei myöskään mitään lisätty. Kisällin sisäänpainuneiden silmien alta näkyi vähäisen sinistä ylinnä poskilla. Verevät oppipojat tarttuivat tarjolla oleviin lapioihin ja alkoivat luoda multaa hautaan.
Albert oli saapunut määräpaikkaansa kadunkulmassa, ottanut kamarin kaupunginravintolan toisessa huonekerrassa ja istuskeli siellä levottomana, uteliaana ja sanantuojaa odotellen, mieli virittyneenä milloin korkeampaan, milloin matalampaan äänilajiin. Hän katsoi kelloa, se oli seitsemän illalla. Hänestä näytti nyt mahdottomalta tilata hevosia heti huomispäiväksi ja niin pian matkustaa Sollebrunniin päin, mutta kello kahdeksan huomasi hän juuri sen oikeaksi. Ensin oli hänen kuitenkin sanottava jäähyväiset — ja milloin tapahtuisi hänen paluunsa sopivasti? Nämä kai eivät olleet pulmallisimman laatuisia tuumailuja, mutta hän oli jo tottunut yhden kanssa tuumimaan niin paljosta; hän tahtoi tehdä nytkin niin, mutta tunsi olevansa yksin.
Hänen levottomuutensa kohdistui vihdoin yhteen ainoaan polttopisteeseen: hän istui ääneti, jäykkänä ja tuijottavana nurkkasohvassaan ihmetellen ettei sanantuojaa tullut. Hän kuuli tarjoilijattaren sulkevan ulompien huoneiden ovia. Hän huusi tämän luoksensa jyrisevällä äänellä. Neitonen tuli juoksujalkaa. "Anna minulle kupillinen teetä!" käski hän ja näytti hurjalta.
Tottuneena tavattomiin vieraihin lähti neito tiehensä kiltisti, ääneti ja ihmettelemättä. Silloin kersantti huusi hänet takaisin, ja hän palasi jälleen. "Kuulitko mitä pyysin?" ärjäisi hän. — "Kyllä, herra." — "No jouduta sitten aika pian, minä istun tässä ja odotan!" — "Ei herra ole minua odottanut, sen verran tiedän", sanoi neito loukkaantuneena ja lähti ulos hieman nyrpeissään.
— Voi, kuinka sinua odotan! — puhkesi kersantti itsekseen huokaamaan, kuulematta ulosmennyttä tyttöä.
Teetä tuli, kuumaa ja väkevää! Itse hänkin, joka sitä kantoi, näytti harmistuneelta, sillä kärsivällisyys voi loppua keneltä tahansa, ja kun kersantti nosti kuppia huulilleen, poltti hän suunsa niin julmasti, että huusi: "Oh, lempo!"
"Etkö sinä olisi voinut vähän viivyttää sen tuomista?" karjaisi hän; "minä en ole luotu kaltattavaksi."