"Juonikas upsieri!" sanoi tyttö hänen mentyään; "mutta hän odottaa sanaa, ja minä en hänestä välitä." Hän laittoi vuoteen nopeasti ja reippaasti; hän oli suutuksissaan: pielukset ja hurstit lensivät kuin riivatut edestakaisin hänen käsissään. Tuossa tuokiossa, kuten kersantti oli pyytänyt, tuli makuutila kuntoon.
Todellakin alakuloisena, pää painuneena rintaa vasten ja kalpeana, palasi kersantti. "Eikö mitään sanaa ole kuulunut?" hän kysäisi mitä sävyisimmällä äänellä portaita alas hypähtelevältä palvelusneidolta.
"Ei, mutta kaikki on ylhäällä kunnossa." Hän katosi alhaalle. Kersantti nousi portaita ylös.
Päästyään huoneeseensa ei hän puhunut mitään. Hän loi vielä katseen ikkunasta kadulle, nähdäkseen eikö… Mutta ketään ei näkynyt.
Hän istui kauan ruudun ääressä, mutta mitään ei tapahtunut, paitsi että ympäristö kävi yhä harmaammaksi. "Minä panen maata!" sanoi hän vihdoin ääneen, mutta hitaasti ja ikäänkuin horrostilassa. Tähän hänen väitteeseensä ei kuulunut mitään vastaan. Ketään ei ollut saapuvilla väittämässä vähintäkään hänen puhettansa valheeksi.
Horroksissaan hän riisuutui, laskeusi levolle ja nukahti kääriytyneenä ravintoloitsijan hurstiin ja harmaantäplikkääseen silkkipeittoon, itsessään kallisarvoiseen, mutta kersantille tuiki arvottomaan.
Seuraavana aamuna — joka taas oli torstai, päättäen edellisestä illasta, joka oli ollut keskiviikko-ilta — seuraavana aamuna tapahtui, että kersantti heräsi. Kukaan ei häntä tervehtinyt, kukaan ei hänen viereltään noussut, kukaan ei päätä nyökyttänyt; eipä edes ketään tullut huoneeseen, sillä aamiaista hän ei edellisenä iltana surumielissään ollut lainkaan tilannut. Kuitenkin hän oli siksi mies puolestaan, että nousi vuoteesta ja asettui lattialle seisomaan.
— Käsittämätöntä! — hän ajatteli.
Hän pesi päänsä kylmällä vedellä, pukeutui niin aistikkaasti kuin sotilaspuvun kuosi salli ja astui vihdoin ison seinäpeilin eteen muuta järjestämään. Kalpeudessaan hienohipiäiset posket, suuret, tummat ja nyt kaihoisat silmät, koreaksi käherretty tukka: koko tämä kuva näytti peilissä siltä kuin hän todella olisi vänrikiksi ylennyt. Tällöin hänet valtasi suuttumus, että hän oli joksikin aikaa saanut ilmeisen ja käsittämättömän halun pysähtyä aliupseerin arvoon. — Tiedä huutia, veltto maleksija! — mutisi hän; tummia salamoita syttyi silmäpielissä, ja hän loi lasin takana olevaan vastapuoleensa vihaisia, tuimia katseita, jotka tuo peilissä oleva ymmärrettävistä syistä heti heijasti vastaan. Siten nämä molemmat herrat kiihoittivat toisiaan, ja hetken päästä kersantti näytti ruotsalaiselta Akhilleelta.
Joku tuli sipsutellen, ovi aukeni ja palvelusneito astui huoneeseen ilmoittaen, että sanantuoja oli eilis-iltana noutanut tavarat ja että ne vuokrattavat huoneet…