"Sanantuojako? Ja minä en ole tätä ennen asiasta kuullut!" Ukonilma uhkasi näissä sanoissa. Tyttö väistyi äkkiä ovea kohden, mutta malttoi mielensä ja selitti lähetin saapuneen niin myöhään, että herra majuri silloin jo aikoja oli nukkunut, ja hän ei mitenkään ollut uskaltanut…
"Mistä viesti tuli?"
"Videbeckin matamilta."
"Videbe…" jälleen ukkossilmäys: kuitenkaan hän ei voinut itseltään kieltää, että niin juuri saattoi tuon väliolennon oikea määritelmä kuulua, jota hän niin paljon oli mietiskellyt. Itse hän ei sentään hennonut nimitystä niin lausua.
"Niin, tahi siitä talosta, oikeammin sanoen", jatkoi tyttö; "sillä matami itsehän on vihdoin poissa. Mutta oppipojat tunsivat hyvin tavarat ja kantoivat ne emäntävainajansa taloon."
"Vainajan? Mitä sanot? Taivasten tekijä! Kuollutko? Voi… enkä minä saanut eilen mitään tietää!"
Tyttö vastasi hämillään: "Viestintuoja sanoi, että nuo huoneet, jotka tahdottiin vuokrata, ne saataisiin nyt, ja että kello kahdeksan tänä aamuna olisi niitä katsottava. Siksi ei minun mielestäni kannattanut häiritä herra majuria ennenkuin nyt tänä aamuna kello seitsemän."
"Katsottava kello kahdeksalta, sanoi viestintuoja? Katso tänne! Kello on neljänneksen kuluttua kahdeksan. Mutta… iankaikkinen Jumala! Kuollut! Se on mahdotonta! Mahdotonta! Mahdotonta!"
Hän ryntäsi ulos ja kysyi ovella tietä Videbeckin taloon. Palvelusneito kertoi ja kuvasi sitä, mikäli kersantin kärsimättömyys ja tytön hämmästys sallivat. Kersantti kiiruhti pois.
Aamu oli ihmeteltävän sädehtivä. Kersantti tuli alas eräälle Lidan viereiselle kadulle. Päivän raikas, uusi aurinko ja sininen, vihreä, valkoinen hohto ilmassa, puissa ja… oi, olisihan kersantilla pitänyt olla tajua nähdä ja ihastella niin runsasta kauneutta! Olisihan hänen kyllä edellisten päivien kertomuksista nyt pitänyt huomata, että kuollut "matami" oli äiti Videbeck eikä suinkaan tytär. Mutta hän oli niin ajatuksissaan, että kulki mitään harkitsematta.