Minä matkustan isoäitini luo lukemaan oppiakseni, saan puupukin leikkikalukseni ja kirjan, jossa on kukko ja se taas munii neljänneskopeikkaisia, ja — vitsoja.
Niinkuin edellisessä luvussa jo on mainittu, olin minä seitsemännellä ja sain nyt muutakin ajattelemista, kuin paljasta leikkiä ja huvituksia. Minun piti ruveta opettelemaan lukemaan. Isoäitini, joka asui kolmen peninkulman päässä meiltä, oli luvannut, että talveksi saisin tulla hänen luokseen hänen johdollaan, sekä kahdeksantoistavuotisen tätini avulla hankkimaan ensimmäiset perusteet tavaamisen ja suoraan lukemisen taidossa. Sisareni ja minä puhuimme joka ainoa päivä tuosta pitkästä ja huomioa herättävästä matkasta, jonka minä olin tekevä. Jos he jollakin tavoin suututtivat minua, joka ei tapahtunutkaan harvoin, uhkasin minä aina tavallisesti mennä kohta matkoihini heidän tyköänsä. "Niin, niin, saattepahan nähdä, miten hupaista teillä on, kun minä olen poikessa. Silloin te kyllä itkette ikävästä, mutta siitä minä en pikkuistakaan välitä." Lotta se aina silloin muikisti suutaan työntäen alahuultansa niin pitkälle, kuin taisi, punalsi pientä kiharaista päätänsä ja mutisi: "minä en suinkaan itke pisaraakaan, sillä ei sinussa mitään ikävöimistä, kun olet niin ilkeä ja ärtyisä aina. Väliin olet sinä Kalle minusta oikein paha."
Tuollaisten pikku kahakoiden perästä tulimme me toki pian hyviksi ystäviksi taas. Vihdoin kun tuo kauan odotettu lähtöpäiväni oli käsissä, tuntui ero meistä molemmista oikein koko vaikealta. Minunhan piti nyt matkustaa niin kauas, kauas kotoani ja olla poissa kokonaista kuusi kuukautta. Kyllähän minusta tosin oli hirveän hupaista päästä pois katselemaan suurta, laveaa maailmaa, mutta kuitenkin, kyllä tuntui raskaalta olla kokonaisen kolmen peninkulman päässä vanhemmistaan ja sisaristaan, ja vielä niin kauan päälliseksi! Sekä Lotta että minä vesistelimme hiukkasen, mutta minunhan oli näytettävä, että olin mies. Siksipä pyyhinkin pois kyyneleeni ja kun äiti, auttaessaan päällystakkia ylleni, hellästi puristi minua rintaansa vasten ja suuteli, huudahdin minä: "minä en ole ollenkaan ikävissäni, äiti."
Siitä huolimatta oli kuitenkin itku kurkussani silloin, kuin Blomqvist ajoi Ruskon rekineon porrasten eteen ja kyyneleet alkoivat tihkua esiin. En missään tapauksessa kumminkaan olisi Blomqvistille näyttänyt heikkouttani, jonka tähden vetäsin lakin silmilleni istahtaessani rekeen, huusin hyvin tuikeasti: "Hyvästi nyt te kaikki!"
Isä itse oli minua kyydissä ja istui reessä hyvästi isoon turkkiinsa kääriintyneenä. Maija-Stiina tukki nahkaset huolellisesti jalkaini ympärille. Äiti suuteli minua vielä kerran. "Jumala siunatkoon sinua poikaseni", sanoi hän. "Lupaathan sinä olla kiltti ja kuuliainen isoäidille ja tädille?"
"Ihan varmaan", vastasin minä. Sitte pieni isku ruoskalla ja Rusko lähti juoksuun.
"Hyvästi, hyvästi", huusin minä täyttä kurkkua ja samaa tekivät sisareni portailla, jossa ne seisoivat vielä yhdessä äidin kanssa ja huiskuttivat liinoillaan niin kauan, kuin vilahdustakaan reestä näkyi.
Päivä oli kaunis päivä Helmikuun lopulla. Aurinko paistoi kirkkaasti taivaalla ja meillä oli mitä parahin keli, mutta ei kovin pakkanen. Rusko juoksi niin, että lumi tuprusi sen jaloissa. Ei viivytty kaukaa ennenkuin saavuttiin metsänreunaan ja jouduttiin metsään, joka kauan oli jo ollut minun ihmettelemiseni esineenä, sillä silmistäni oli aina näyttänyt siltä, että taivas yhtyi maahan sen takana. Metsän tuolla puolla oli siis minun käsitykseni mukaan maailman ääri. Mutta miten minä nyt hämmästyin, nähdessäni, että jos kuinka kauas metsään menimme, kohosi taivas vaan yhtä korkealle puun latvojen yli, kuin kotonakin. Siinä oli jotakin minulle tykkänään käsittämätöntä.
Mutta, oi miten kaunis metsä olikin ja miten ihmeen hupaista ajaa sen lävitse! Havupuut olivat niin vihannat keskellä talveakin ja alhaalla maassa kimalteli lumi niin puhtaana, valkoisena ja pehmeänä kuin valkoisin sametti ja sille oli vielä ikäänkuin seulottu kiilteleviä hopeatähtiä. Päivän säteet hakivat itselleen tien puiden oksien lomitse, hiljainen tuuli humisi kuusien ja honkien oksissa, eivätkä varmaan Ruskon kulkuset olleet koskaan niin kauniisti helisseet. Minä melkein unhotin olla ikävissäni kodista eron tähden.
Isä kysyi minulta vähän väliin: "paleleeko sinua poikani?" mutta minä vastasin, että ei minua yhtään palellut. Jonkun hetken ajettuamme olimme me jo päässeet pois metsästä ja nyt minä sain nähdä, että eivät suinkaan metsä ja maailma samalla kertaa loppuneet. Uusia näköaloja aukesi silmieni eteen ja niiden ympärillä taas näkyi metsäinen reunus, jonka takana taivas aleni maahan. Ajettuamme vähän toista peninkulmaa, tulimme syöttöpaikkaan, jossa Rusko sai hengähtää, vähän vettä, leivän syödäkseen ja tukkosen heiniä. Sitte sitä taas lähdettiin. Isä päätti ajaa talvitietä parin lavean rämeen poikki, kun matka oli suorempi.