Talvisin nuo rämeet tavallisesti muuttuivat mataloiksi jäätyneiksi järviksi. Päiväpaisteen vaikutuksesta ja useampien päivien suojailman vuoksi oli nyt jäälle noussut paljo vettä ja sekin, kohvaksi jäätynyt. Se särkyi Ruskon kavioiden alla ja siltä näytti, kuin me ajaisimme suoraan kylmään syvyyteen. Minua rupesi hyvin peloittamaan ja minä tartuin reen laitaan ja katsos juuri kuin Rusko parhaallaan ravasi niin, että vesi pärskyi ympärille, loiskahti se alas, niinkuin minusta näytti, avonaiseen avantoon. Minä en unhota milloinkaan sitä, kuinka silloin säikähdin. Koko ruumiini vapisi ja tuskallisesti tarttuessani isän käsivarteen, huusin minkä jaksoin.
"Hiljaa poika, sinä et saa huutaa sillä tavalla — eihän tässä ole mitään vaaraa", rauhoitti minua isä ja tempasi voimakkaasti ohjaksista. Rusko oli samassa jaloillaan taas. Se oli vaan livistynyt ja langennut polvilleen, vaikka minusta se näytti kerrassaan vajoavan syvyyteen.
Pitemmittä seikkailuitta, saavuimme iltahämärissä isoäidin pienelle mökille. Kun jo alkoi pimetä, en minä voinut aivan tarkoin nähdä, miltä mökki näytti, mutta akkunasta loisti ystävällisesti meitä vastaan takkavalkea isosta avonaisesta uunista. Se oli minulle tervetullut näky, sillä tuo pitkä matka oli saattanut minut jokseenkin viluiseksi. Päivän laskettua oli ilma tullutkin koko kylmäksi.
Isoäiti syleili minua kerran toisensa perästä ja niinpä luo teki tätikin, mutta huolimatta kaikesta heidän ystävyydestänsä, täytyy minun myöntää tunteneeni itseni hieman pettyneeksi. Mökki olikin sangen pieni verrattuna meidän isoon kartanoomme kotona Heralassa. "Voi isoäiti, en minä tahdo asua näin pienessä pirtissä", puhkesin minä lausumaan lapsellisessa ymmärtämättömyydessäni. "Meillä on paljoa isommat huoneet kotona."
Isoäiti katsoi vakavasti minuun ja tuumaili, että pirtti pienine kammarineen oli kylliksi iso niin pienelle nulikalle, kuin minä olin.
"Kyllä sinä hyvin sovit suorana seisomaan katon alla", sanoi täti vähän halveksivasti ja luonnollisesti olikin hän oikeassa, mutta en minä siltä tullut vakuutetuksi siitä, että uusi asuntoni olisi tarpeeksi kookas niin tärkeälle olennolle, kuin minä luulin olevani.
Sillä välin otti isoäiti kaapistansa esiin kummallisen esineen, jolla minä saisin leikitellä joutohetkinäni. Se oli sarvipäinen pukki ja sillä oli niin hyvin etu- kuin takajalatkin. Isoisäni oli sen tehnyt isälleni yhdestä ainoasta sireenipensaan juuresta. Se oli ollut isälläni leikkikaluna hänen pienenä ollessaan ja se pukki saattoi minut tyytymään sekä pirtin pienuuteen että kaikkeen muuhunkin.
Isoäiti oli synnynnältään ruotsikko. Hänen isänsä oli ollut käsityöläisenä jossakin lähellä Tukholmaa. Vuosien 1808—1809 sodan aikana, jossa venäläiset valloittivat Suomen, oli mies joutunut tänne ja lopuksi perheensäkin tuonut tänne uuteen isänmaahansa. Hänen tyttärensä meni sitte naimisiin isoisäni kanssa, joka oli krenatööri, ja kun isoisä kuoli, sai hän pitää sotilastorpan, jossa asui.
Isoäiti oli jumalinen ja hyvä muori ja hänen laulava ruotsalainen murteensa kuului niin kauniilta minun korvissani.
Isä ja minä nukuimme yötä isoäidin pienessä kammarissa ja lausuessaan hyvää yötä, sanoi hän ystävällisesti nuhdellen minua osoittamastani ylpeydestä: "hyve lapsi, sinu on rukoiltava Jumalaa, ettet sine rikkoisi henen keskyjense ja sinu on muistettava, ett' Jumala on ylpeite vastan, mutta nöyrille andaa Hen armonsa."