Sisällä tuossa pienessä kammarissa oli, tietäkääs, oikein puhdasta ja hienoa. Pirtin akkunat olivat pienen pienistä neliskulmaisista ruuduista, jotka vanhan tavan mukaan olivat kiinnitetyt lyyjykehyksiin, mutta kammarissa oli isot ruudut, kukkia akkunalla ja pienet, somat varjostimet. Pieni uuni oli valaistu ja puhdas kuin lumi. Vasemmalle ovesta oli vuode valkeine esirippuineen ja seinällä, vastapäätä uunia, oli pieni kirjahylly, jolla isoäiti piti raamattuansa, Lutheruksen saarnakirjaa, Arndtin "totista kristillisyyttä" ja muutamia vanhoja ruotsalaisia hartauskirjoja.
Merkillisin kaikista koko huoneessa oli eräs kuva, joka esitti Vapahtajamme elämää maan päällä. Sitä taulua, vaikka se olikin vähäpätöinen ja kehnosti tehty, ei aika kuitenkaan ole saanut muistostani haihtumaan koskaan, jos kohta on jo kulunut yli neljäkymmentä vuotta siitä, kuin sen ensi kerran näin.
Kristuksen vaellus Golgatalle liikutti erittäinkin syvästi mieltäni. Vapahtaja näytti niin kärsivälliseltä ja väsyneeltä tuossa kulkiessaan ja kantaessaan raskasta ristiänsä ylpeiden farisealaisten, mahtavien sadusealaisten ja hillimättömäin sotilasten ympäröimänä. Aina kun olin ikävissäni tai olin saanut nuhteita isoäidiltä, hiivin minä sisään kammariin ja kapusin tuolille katselemaan tuota kuvaa.
Olipa siellä sisällä vielä muitakin kuvia, jotka vetivät huomioni puoleensa. Muiden muassa oli siellä hirmuisen jättiläisen Nautintohimoniuksen ruma muotokuva ja hänen tyttärensä Pleistamartia ratsastaen hirveällä jalopeuralla.
Eräs isäni sisarista oli naimisessa muutamaan räätälin kanssa Helsingissä. Tuo räätäli lähetti sieltä isoäidille joukoittain kuvatauluja, joihin oli kuvattu komeita herroja, ja rouvia ja joita tuli joka kuukausi Pariisista muotilehtien mukana. Vuoteen vastapäätä oleva seinä oli milt'ei kokonaan peitetty noilla loistavilla tauluilla. Loistaviksi voi niitä todellakin syystä sanoa, sillä ne olivat painetut kaikilla sateenkaaren värillä. Minä- aloin ruveta tyytymään isoäidin mökkiin, vaikka se oli matala ja huoneet pienet.
Seuraavana päivänä palasi isä kotiin ja minut jätettiin yksinäni isoäidin ja tädin tykö. Sinä päivänä sain olla joutilaana, mutta sitte piti työn alkaa.
Tuona vapaana päivänäni sain minä katsella mökin ympäristöäkin ja ulkomuotoa. Mökki oli harmaa ja sammaloitunut, mutta metsänreunakin oli lähellä. Lähellä oli myöskin erinomaisen kirkasvesinen lähde, jonka reunalla kasvoi pieni, kyhmyräinen omenapuu ja pari kirsimarjapuuta. Ja entäs metsä sitte! Kuinka monta hupaista hetkeä minulla oli siellä vapaina aikoinani! Siellä oli monta monituista isoa puuta, jotka näyttivät sangen kunnianarvoisilta. Varsinkin monias iso vanha kuusi, jota minä kutsuin sotamies Beijeriksi, kun sillä oli pitkä, sotamies Beijerin tuuheita, harmaita viitsiä muistoon johtava parta naavasammalista, — varsinkin se miellytti minua.
Ehkäpä vielä joku aikoo kysyä: miltäs itse isoäiti näytti? Rypistynyt ja harmaa oli hänkin, mutta silmistä säteili hyväntahtoisuus ja sisään painuneet huulet ikäänkuin näyttivät pidättävän herttaista naurua pääsemästä ulos hampaattomasta suusta, kun hän aina opetti minua lukemaan suoraan Lutheruksen isosta saarnakirjasta.
Minä alotin lukemiseni tädin johdolla, joka opetti minulle kirjaimet ja tavaamaan. Oli minulla aapiskirjakin ja se oli minusta kirjaksi oikein mestariteos. Ensimmäisellä sivulla jo oli koko joukko pieniä kuvia, joiden kaikkien alla oli kirjoituksia semmoisia, kuin varis raakuu, lammas määkyy, naakka ääntää, ajaja huutaa, kananpoika piipattaa, kärme kähisee, käki kukkuu, heinäsirkka sirrittää, hyypiä hyyhyttää j.n.e. Se kaikki oli minusta erittäin merkillistä, mutta vielä paljoa merkillisempi oli kuitenkin kirjan viimeinen sivu. Sillä sivulla oli iso, pitkähöyheninen ja korkeaharjainen kukko, joka oli lentänyt raha-arkun kannelle. Toisessa jalassa oli sillä onnettomuutta uhkaava vitsa ja sen vastapäätä oli kaksi lukemaan opetteleva poikaa.
Joka päivä tai aamu, jos edellisenä päivänä olin ollut ahkera ja hyvin liiettäväni osannut, oli kirjassa uusi, kirkas moskoukka eli neljänneskopeikkainen, jonka arvo pitäisi olla noin 3/4 penniä meidän rahassa. Minulle sanottiin kukon sillä tavoin palkitsevan ahkeroita poikia.