Toisinaan lukutunnin päätyttyä sain minä isoäidille pidellä lankavyhteä, josta isoäiti keri ison kerän ja siitä hänen ahkerat sormensa sitte valmistivat minulle hyviä ja lämpimiä sukkia. Ei tuo luottamustoimi tosin aina minua huvittanut, ei ainakaan silloin, kuin päivä paistoi akkunasta ja linnut tuolla ulkona antoivat viserrystensä kuulua, mutta minulle oli tuo toimi hyödyllinen harjoitus kärsivällisyydessä ja minä olen sittemmin elämässäni monasti kiittänyt isoäitiä siitäkin opetuksesta.
Mutta eräänä päivänä oli kirjan välissä, kukon luona jotakin aivan toista, kuin raha. Se oli oikein kauheaa! Siellä oli iso, iso — vitsa.
Miksi oli niin käynyt? Niin, minä olin ollut ulkona leikkimässä joidenkuiden toisten poikien kanssa ja juoksennellut metsässä pari tuntia kauemmin, kuin minua oli luvattu. Kotiin tullessani näytti isoäiti kovin vakavalta. Kyllä minä ymmärsin miksi hän siltä näytti, mutta en ollut näkevinänikään. Minä olin kuullut toisilla pojilla olevan tapana kiroilla ja nyt puhkesin minäkin, enämpää ajattelematta lausumaan: "koira vieköön, kuin isoäiti nyt näyttää äkäiseltä!"
"Jos sine viele kirroiletki poikkeparkani, niin kylle Jumala tulee ja rankaisee sinua siitekin synnistä. Sine olet ollut tottelematon, ollut poissa kaksi tuntia yli meeren ja nyt sine viele kiroatkin. Jumala auttakoon sinua poikkeparka!"
Minä rupesin asiaa aprikoimaan ja menin ottamaan käsille aapiseni, mutta sinä iltana ei lukemisestani tahtonut tulla mitään tolkkua. Alakuloisuutta kesti koko illan.
Huomeisaamuna kun otin kirjani esiin, ei siinä ollut mitään rahaa, vaan sen sijaan iso vitsa!
Silloin minä rupesin itkemään, juoksin isoäidin luo, tartuin hänen kaulaansa ja runsasten kyynelvirtain silmistäni vuotaessa, pyysin häneltä anteeksi. Hän antoikin anteeksi, mutta kukko ei tuntunut niin helposti leppyvän, sillä ei yhtään rahaa ilmestynyt koko viikolla.
Sunnuntaisin pääsin minä isoäidin kanssa kirkkoon, mutta se ei ollutkaan se oikea pitäjään emäkirkko, sillä siihen oli liian pitkälti talviseen aikaan kulkea. Meidän "kirkkomme" oli naapurissa, tervanpolttaja Kuusisen luona. Hänen vaimonsa luki ääneen muutamille eukoille, jotka sunnuntaipäivänä kokoontuivat hänen luonaan. En minä juuri paljoa ymmärtänyt Kuusisen muorin luennasta, mutta sen minä ymmärsin, että nyt olimme kokoontuneet Herran eteen ja sen vuoksi minä istuin hiljaa koko ajan. Kyllä minusta kumminkin oli hauskaa, kun lukeminen loppui, sitä ei käy kieltäminen. Nohrborgin ja Lutheruksen saarnakirjat, joista Kuusisen muori luki, olivat liian hitaasti sulavaa sielunruokaa pienelle kuusivuotiselle. Kun minun niin piti istua pari tuntia ihan hiljaa yhdessä kohdin, tahtoi useinkin aika nuorelle verelleni käydä pitkäksi.
Kesän lähetessä, kun haitatta sain juoksennella ja telmää ulkona, oli minulla joutohetkinäni sanomattoman hupaista metsässä. Minä silloin etsin paljon männyn- ja kuusenkäpyjä ja rikastuin niiden kautta tuhottomasti niin,, että minulla ennen pitkää oli enämpi, kuin sata, lehmää ja yhtä monta lammasta. Kuusen kävyt olivat lehminä, toiset lampaina.
Isoäidin lihava harmaa kissa oli rakkahin leikkikumppanini. Meistä tuli hyvin hyvät ystävät. Ulkona ollessaan se useinkin kiipesi akkunalaudalle ja pilkisteli sisään minun luokseni.