Eräänä kauniina päivänä, se oli itse Vapunpäivän ilta, tuli isä minua tervehtimään. Silloin sitä oli iloa sekä minulla että isoäidilläkin. Oi miten ihmeen tyytyväisenä, hän kertoi isälle, jotta minä nyt jo osasin lukea, suoraan! Ja arvatkaas miltä minusta tuntui, kun isä palkinnoksi siitä antoi minulle ihan uuden uutukaisen viisitoistakopeikkaisen — joka oikeassa, meidän rahassa tekee 37 1/2 penniä — minä hypin ja kiljahtelin ilosta.
On omituinen seikka tuo, joka havaitaan kaikkiaalla, niin ylhäisissä kuin alhaisissakin, että kaikki ihmiset näkyvät panevan arvoa rahalle. Lapsissakin jo näkyy selvästi ilmenevä noiden vaihtovälikappaleiden omistamisen halu. Luultavasti on niin siksi, että tiedetään rahalla voitavan ostaa jotakin, jolle annetaan vieläkin suurempi arvo.
Iltasella sain isän kanssa lähteä ulos katselemaan helavalkeita, joita siinä seudussa Vapun aikaan poltetaan. Isoäidin mökin lähistössä oli korkea mäki, jota me sanoimme vuoreksi. Sieltä loisti ensimmäinen palava tervatynnöri,, joka oli hilattu korkealle, kuivista oksista ja kannoista tehdylle jättiläisroviolle. Vuorelta taisimme nähdä vielä kolmattakymmentä helavalkeaa, joita poltettiin pitäjään eri kyläkunnissa.
Kaikki kyläkunnan pojat olivat kerääntyneet "vuorelle". Me juoksimme ja leikimme oikein sydämen halusta, leimuavien liekkien valossa tuona hämäränä iltana.
Nyt ei minulla ollut jälellä enää kuin pari kuukautta oltavaa isoäidin luona, ennenkuin minut katsottiin "täysin oppineeksi" jalossa sisäluvun taidossa. Mutta kukko ei enää muninut milloinkaan. Minä olin jo päässyt aapiskirjasta, ja luin nyt: "Tohtori Martti Lutheruksen vähän Katekismuksen yksinkertaista selitystä, Kysymysten ja vastausten kautta toimitettu Olaus Svebiliukselta, arkkipiispalta Upsalassa." Oli sillä kirjalla nimeä ja pituutta, mutta ei siinä kuitenkaan mitään kukkoa ollut.
Siihen aikaan sain minä itselleni ensimmäisen oikein hyvän ystävänkin, erään kiltin tytön. Hänen nimensä oli Miina Koivunen ja hänestä minä pidin enämpi, kuin kaikista pojista yhteensä. Siihen oli kyllä syytäkin. Hän oli tosin jo kuusitoista-vuotinen ja minä vasta seitsemännellä, mutta kuitenkin viitsi hän leikkiä minun kanssani, joka, olin niin pieni! Enkö minä sitte olisi pitänyt hänestä! Mutta sitä paitsi oli vielä jotain muutakin, jonka vuoksi minä pidin hänestä niin paljon. Hän näet lainasi minulle yhden hupaisista kirjoistansa. Sen nimi oli "Hiilenpolttaja poikineen" ja siinä oli väritettyjä kuviakin. Kertomus oli köyhästä hiilenpolttajasta, joka oli joutua elävältä poltetuksi suuren kulovalkean riehuessa. Hänen pelastivat kuitenkin reippaat poikansa, jotka vaatteistaan valmistivat pitkän köyden ja vuorelta laskivat sen siihen laaksoon, jossa isänsä hiilimiilu oli.
Se oli hupaisin ja kauniin kirja, jonka minä siihen asti eläessäni olin nähnyt, ja oli minusta se Miina "hirveän" alttiiksi antava ja hyvä, kun lainasi minulle kirjansa.
Elokuussa tuli isä hakemaan minua kotiin. Kyllähän oli hyvin hauskaa saada taas nähdä äitiä ja siskoja, mutta ikävää oli taas jättää isoäiti ja tätikin. Pitkän keskustelun perästä sain heidät kuitenkin tulemaan mukaan. Sitä, että he lähtivät kanssamme minun puhuttelemiseni tähden, olen myöhemmin epäillyt, sillä isällä oli kanssaan nelipyöräiset kärryt ja molemmat hevosemme. Sen vuoksi minä varmaan uskon asian olleen jo edeltäpäin ja minun pyyttämisittäni päätetyn. Kissa ystäväni uskottiin naapurin muorin huostaan. Ovi suljettiin ja minä hyvästelin armaat leikkitantereeni, lähteen, metsän, vieläpä kaikki käpyniki. Suureksi ilokseni sain kuitenkin siireenipukin ottaa kanssani.
Neljäs luku.
Kotiin palaamiseni, kaksi odottamatonta seikkaa, täti Taava. Minä aion rumpaliksi ja menetän ensimmäisen hampaani.