"Kas hyvää huomenta, Kalle! Minä luulen sinun tulleen jo - aikamieheksi ja saaneen saappaat jalkoihisi."
"Niin, niin, sinne päin sitä ollaan menossa Blomqvist", vastasin minä perin onnellisena ja nostaen toista jalkaani lisäsin: "näkeehän Blomqvist, että niissä on oikein kantaraudatkin.
"Kyllä, kyllä siltä näyttää", nauroi Blomqvist.
Isä, äiti ja Lotta tulivat nyt ulos ja meidät istutettiin rekeen, Lotta äidin ja minä isän syliin. Minä pyysin isältä, että en tarvitsisi pistää jalkojani nahkaisiin, vaan saisin ne pitää irrallaan, niinkuin hänkin. Minä epäilen kuitenkin, että sitä en tehnyt niin paljon siksi, että olisin, niinkuin isäni, vaan paremmin saadakseni kaikille kirkkomiehille näyttää tulleeni mieheksi ja saaneeni saappaat.
Kun minä, perille tultuamme isäni kädestä pidellen, kulin hänen rinnallaan kirkkoon, en voi kehua kävelleeni hiljaa ja siivosti, niinkuin minun olisi tullut. Päinvastoin tömistelin minä kirkon kivistä lattiaa niin kovasti, kuin jaksoin. Ylpeys liikkuu valtavasti jo pienen kuusivuotisenkin rinnassa ja minä tahdoin huomauttaa koko seurakunnalle, että olin aika mies.
Pian sain minä kuitenkin muuta miettimistä. Mitään niin ihanaa en ollut koskaan nähnyt. Koko kirkko säteili valossa. Alttarilla oli kuusi isoa tinaista kynttiläjalkaa ja niissä paloivat mahtavat talikynttilät. Kaikissa kolmessa kruunussa kiilui niinikään kynttilät ja samoin pitkin kaikkien penkkirivien reunoja. Urkuparvellakin oli koko jono kynttilöitä. Kirkko oli täpösen täynnä väkeä. Yht’äkkiä pauhahtivat urkujen ensimmäiset sävelet ja koko seurakunta yhtyi kauniisen jouluvirteen. Minä katsoin alttarinpäällisen akkunan ympärille sijoitettuja enkelien päitä ja minusta melkein tuntui siltä, kuin olisivat nekin lauluun yhtyneet. Sitä miettiessäni astui provasti alttarin eteen. Hänellä oli päällään pitkä valkea paita, joka ulottui maahan asti. Sen päällä oli hänellä vielä messukasukka mustasta sametista, jonka selkäpuolella loisti leveä hopeinen risti. Mitään niin koreaa en ollut milloinkaan nähnyt.
Alttaritoimituksen päätyttyä, nousi pitäjään apulainen saarnastuoliin ja piti lyhykäisen saarnan. Sitte taas veisattiin virsi ja melkein koko seurakunta hyökkäsi heti sen perästä ulos. Lyhyen väliajan perästä kokoonnuttiin uudelleen kirkkoon jokainen paikoilleen. Silloin alkoi ulkona päivä valeta ja kynttilät sitä mukaa näyttää yhä unisemmilta. Kun laulu taas kajahti ja urat parhaillaan pauhaisivat, menivät sekä provasti että pitäjään apulainen taas alttaripöydän eteen puettuina maata viistäviin paitoihinsa ja messukasukoihin, mutta nyt oli provastin puku vieläkin koreampi kuin aamukirkonmenoissa. Messukasukka oli näet punainen, koristettu selkäpuolella kultaisella ristillä ja etupuolella oli yhtäsivuinen kolmio, silmä keskellä ja säteitä ympärillä. Ristin alapuolelle oli vuosiluku 1818 ommeltu kultalangoilla. Sillä kertaa provasti itse saarnasi, mutta katsellessani laimeasti palavia kynttilöitä, sulkeutuivat silmäni, pääni vaipui isäni käsivartta vasten ja minä pidin pienen ettoneen.
Kaiken toimituksen kirkossa loputtua, ajoimme me kotiin. Ja sitä mentiinkin aika kyytiä, sen saatte uskoa. Rusko ihan lensi pitkin tietä. Kulkuiset kilisivät, lumi narisi jalasten alla ja huurre puiden oksilla säihkyi kuin timantit. Se oli ihana jouluaamu, jota en koskaan ole voinut unhottaa: Kotiin tultuamme, tunsin itseni sekä nälkäiseksi että viluiseksi. Se oli kuitenkin pian autettu, kun sain lämmitellä ison uunivalkean edessä ja hyvä aamiainen joululeipineen ja iso kimpale joulupöystiä olivat tyydyttäneet nälkäni.
Blomqvist oli antanut isälle sukkelan joululahjan. Se oli vaatehaarukka, jonka hän itse oli valmistanut muutamasta, kummallisesta kuusipuusta. Siihen olin minä ripustanut lakkini, päällystakkini ja sisarieni nutut. Minä istahdin nyt pienelle rahillemme oikein tarkastaakseni tuota merkillistä taideteosta. Mutta juuri siinä ihmetellessäni kävivät silmäluomeni raskaiksi, ne painuivat kiinni ja minä nukahdin. Vielä unessakin näin minä kumminkin tuon kummallisen vaatehaarukan, joka nyt muuttelihe muuttelemistaan toisiin muotoihin. Lopulta muuttui se eläväksi jättiläiskorpiksi, jonka selässä minä itse istuin ratsastamasta. Oi millä huimaavalla vauhdilla sitä mennä huristettiin ilman läpi! Korppi levitti isot, mustat siipensä ja jokainen siipien löyhäys suhisi korvissani, kuin mitä ankarin myrsky. Minä koetin pysytteleytyä linnun selässä pitämällä kiinni sen pitkistä niskahöyhenistä ja samalla näin sen lentävän korkealla lumisten kenttien ja kylien, mökkien ja metsien ylitse, vieläpä itse kirkkokin korkeine tornineen jäi syvälle jalkaini alle. Vapisten ajattelin minä silloin uusista saappaista ylpeilemistäni ja sitäkin, että olin voinut nukkua kirkonmenojen aikana, joka minusta näytti kauhealta synniltä. En minä kumminkaan voinut olla ajattelematta uusia saappaitani. Minusta näet tuntui siltä, kuin olisin ollut kadottamaisillani saappaani. Kumarruin sen vuoksi alas katsomaan olivatko ne vielä jalassani. Minua hirvitti ja pelotti nähdessäni maan niin kaukana jalkaini alla ja oli ikäänkuin olisin ilman läpi pudonnut sinne alas. Säikähdyksestä havahduin minä ja olin silloin pitkällä pituuttani vaateharukan vieressä.
Kolmas luku.