Niin, nyt näki hänkin ja veri oli jähmettyä hänen suonissaan.
"Kummitus", kuiskasivat molemmat yhtä aikaa.' "Voi, katsos! Se suurenee suurenemistaan. Ui jui jui! Se tulee ihan' tänne!"
Eno oli näet kääriintynyt noihin kahteen raitiin ja hiljaa liikkuessaan poikia kohden, nosti vähitellen pitkällä sauvallansa raitia yhä korkeammalle ja korkeammalle päänsä päälle, joten aave näytti kasvavan pituudelleen. Pojat, ensi hervahduksestaan toinnuttua, saivat jalat alleen ja päätä pahkaa riensivät pois puutarhasta, ja juoksivat maantietä pitkin voimainsa perästä niin kauan, kuin eno voi nähdä vilahdustakaan heistä hämäränä syysyönä.
Sen seikkailun perästä ei enoa häiritty ja hän sai pitää omenansa rauhassa. Nuo molemmat omenain varkaat levittivät huhun, että Heralassa kummittelee ja puutarhassa öisin kuljeksii niin iso aave, että se ulottuu puiden latvoihin. Siitä näkyy, että paha omatunto se juuri saattaa ihmisen kummituksia pelkäämään. Sen, joka on oikealla tiellä ja tottelee Jumalan käskyjä, ei tarvitse koskaan peljätä. Tottelematon ja jumalaton vain pelkkää kahisevaa lehteäkin. Oikein sanoo raamattu: "jumalaton pakenee, eikä kukaan aja häntä takaa."
* * * * *
Joulu; lasten ja ilon juhla läheni taas. Minä olin juuri täyttänyt kuusi vuotta ja Lotalle ja minulle oli luvattu, että pääsisimme yhdessä isän ja äidin kanssa kirkkoon. Jouluna emme olleet vielä milloinkaan kirkkoon päässeet. Sen vuoksi me yhä sitä enemmän ikävöimme tuota kirkkomatkaa, kuta lähemmä joulu tuli. Kun jouluaatto viimeinkin joutui, iloitsimme me kyllä kaikki sangen paljon joulukuusesta, piparikakkutaikinasta tehdyistä joulukakuista ja joululahjoistamme; mutta enimmän kukista iloitsimme, Lotta ja minä siitä, että pääsemme kirkkoon, jossa näemme kaikki kynttilät kruunuissa, papin alttarilla koreassa messukasukassaan ja saamme kuulla koko seurakunnan, urkujen äänen kirkon kuvussa vyöryessä, laulavan:
"Kas kirkas nyt kointähtönen.
Jo koittaapi —."
Salaa oli minulla myös eräs ilon syy, josta ei kukaan muu tietänyt mitään. Minä olin saanut uuden talvilakin, jossa oli korvakkeet kaniinin nahasta ja mikä oli vieläkin parempi, minä saisin ensi kerran elämässäni esiintyi pitkävartisissa saappaissa, joiden varret olivat siksi väljät, että housujen lahkeet mahtuivat niihin, ja ulottuivat ylös melkein polviin asti. Ne olivat mieluisimmat joululahjani ja se seikka, kun koko seurakunnalle sain näyttää, että en enää tytön tavoin käynyt kengissä, vaan niinkuin oikea mies muulloinkin, marssin saappaissa, joissa oli oikeat korkoraudat — se oli jotakin, joka saattoi kuusivuotisen pojan sydämen ilosta sykkimään. Ei kukaan voi aavistaakaan, kuinka korkeaksi arvasin suutari Wadman'in taiteen, sillä eihän minulla ilman sitä olisi ollut mitään saappaita, ja kuka voi käsittää, miten paljo merkitsevät pari pitkävartisia saappaita, joiden varsien suussa on kiiltonahkainen reunus! Minähän olin nyt aika mies ja katsoessani saappaitani, jotka olivat todella, eikä vaan unena olemassa, — katsoessani niihin, taisin sanoa: "kun minä olin pienenä ja kävin kengissä."
Koko jouluyönä sain tuskin silmän täyttäkään unta. Minä olin pitkälläni ja tirkistelin ulos kuun valaisemaan, avaruuteen. Tähdet vilkkuivat niin ystävällisesti taivaan kannella ja katselivat minua akkunan läpi. Silloin minä kyllä ajattelin Betlehemin tähteäkin, itämaan viisaita ja ja lasta seimessä, mutta totta puhuen, täytyy minun häpeäkseni tunnustaa, että minä hyvinkin yhtä paljo ajattelin uusia saappaitani ja miltä minä niissä näyttäisin tullessani kirkkoon ja istuessani isän rinnalla miesten puolella. Varhain jouluaamuna pilkisti isä lastenkammarin ovesta herättääkseen meitä. Lotta ja minä hyökkäsimme heti ylös ja koettelimme kilpaa, kuka meistä ensin joutuisi valmiiksi. Minä ennätin todellakin ensin pukeutua, sillä minun, ei tarvinnut panna kiinni kengän nauhoja, niinkuin Lotan täytyi tehdä. Minä vaan pistin sormeni vetorakseihin ja vetäsin saappaat jalkoihin kahdella ripeällä vetäisyllä, yhden ensin, toisen sitte. Ei mikään kuningaskaan ole voinut iloita kruunustaan enämpää, kuin minä saappaistani. Minusta, oli, kuin olisin kasvanut ainakin puoli kyynärää yhtenä ainoana yönä. Niin pian, kuin olin valmis, otin minä päälleni pienen päällystakkiin, panin lakin päähäni ja juoksin ulos portaille juuri silloin, kuin Blomqvist ajoi esiin reen, jonka eteen Rusko oli valjastettu.
Tuona tuimana, kolkkona talvisena aamuna kävelin minä edestakaisin etehisen portailla, ja kopisutin raudoitetuilla koroillani niitä niin paljon, kuin suinkin jaksoin. Ja joka askeleella katsoin minä saappaitani. Minä melkein luulen, että Blomqvist ymmärsi ajatukseni, sillä hän lausui hymyillen: