"Rakas äiti, nyt minä olen pyytänyt Lotalta anteeksi."
"Se oli oikein poikaseni", vastasi äiti hellästi minua suudellen ja sitte sain minä hänen kanssaan rukoilla iltarukoukseni sekä Isä meidän ja siunauksen, että: "Herra joka lapsiasi."
Sitte kuin äiti vielä oli suudellut minua otsalle ja sanonut: "Jumala siunatkoon pientä poikaani", nukuin minä rauhallisesti kaikista, huolistani kiitollisena Jumalalle siitä, että Hänkin oli antanut minulle ilkeyteni anteeksi.
Toinen luku.
Enomme ja omenan varkaat. Ensimmäiset saappaani. Joulusaarna ja hupainen uni.
Sen rakennuksen takana, jossa me asuimme, oli sangen iso puutarha ja siinä koko joukko omenapuita, pari korkeaa päärynäpuuta, useampia riviä karviaispensaita ja sekä viini- että siestarmarjapensaita. Puutarhan ympärillä oli korkea pisteaita ja sen sisäpuolelle oli vielä istutettu pensaita orapihlajoista. Kiusaus pilkistämään sisään puutarhaan niin pian, kuin omenanraakaleet olivat jotakuinkin kehittyneitä, oli suuri. Karviaismarjaan raakilat maistuivat meistä myös oivallisilta, mutta kun nuo herkut eivät olleet vatsallemme terveellisiä, oli meitä kielletty omin päin juoksentelemasta puutarhassa. Me saimme mennä sinne ainoastaan silloin, kuin isä tahi äiti antoivat siihen erityisen luvan.
Meillä oli myös Samuli-niminen eno. Hän hoiti ja vartioi puutarhaa ja teki sitä niin uskollisesti, kuin olisi siellä ollut mitä kalliimpia aarteita silmällä pidettävinä. Syyspuoleen, kun omenat alkoivat kypsyä, oli hänellä usein, pimeän tultua, kutsumattomina vieraina julkeita omenan varkaita. Sääliksi, käy oikein rehellinen ja sävyisä enoparkamme Kyllä hän koetti tehdä, mitä suinkin voi pidättääkseen noita kuokkavieraita loitommalla, mutta hän ontui ja siksi oli hänellä hyvin tukala aina öisin ajaa takaa noita vallattomia poikanulikoita. Tosin hän luuli itsellensä hyväksi avuksi meihin kaikkiin mieltynyttä, uskollista Jeppeämme, suurta, mustaa Newfoundlandilaista koiraa, joka olikin koko mestari vimmatusti haukkumaan ja siten pelottelemaan pois yöllisiä käypäläisiä. Yleiseen katsoen oli Jeppe kumminkin hyväluontoinen koira. Haukkua se kyllä taisi, mutta piti itsensä liian hyvänä puremaan edes omenan varasta. Nuo ilkeät pojatkin pian keksivät millainen otus kelpo Jeppemme oikeastaan oli, eivätkä sentähden enää pelänneetkään sitä. Eno mietti nyt toisen keinon, jolla hän säikähdyttäisi heitä. Oliko keino parhaita, siitä en nyt virka mitään, mutta sitä paremmin muistan, että se teki toivotun vaikutuksen. — Eno pyysi äidiltä lainaksi pari raitia. Sittekuin kaikki olivat menneet levolle, lähti eno puutarhaan. Keskellä yötä, kuin kaikki oli äänetöntä, niin hiljaista, että ei edes lehtikään tuulessa liikahtanut, silloin kuului kahinaa orapihlajapensaista maantien puolelta. Omenanvarkaat olivat, notkeina, kuni kissat kivenneet aidan ylitse ja hiipineet erään parhaan ja hedelmistä runsaimman omenapuun luokse.
Koska oli kuutama, taisi eno selvästi eroittaa ketä ne olivat. Hän istui hiljaa ja liikkumatta muutamassa lehtimajassa ja Jeppe oli salvattu sisään siksi yöksi. Omenanvarkaista tuntui sen vuoksi retkensä varsin onnistuneelta ja toinen heistä alkoi kiivetä ylös puuhun. Juuri kuin hän oli päässyt eräälle vankemmalle oksalle, katsoi hän varovasti ympärilleen. Silloin oli hän säikähdyksestä päästää kätensä irti ja pudota maahan. Pimeästä lehtimajasta näki hän valkoisen haamun tulevan esiin.
"Lassi, näetkö sinä mitään?" kuiskasi hän sydän kurkussa.
"En, näetkös sinä Janne?" vastasi Lassi Oksanen silmät seljällänsä tarkistellen pimeyteen.