"Valvon, mitä sinä tahdot Kalle?"
"Lotta kuulehan; kyllä se oli minun syyni oikeastaan se sinun kahvikuppisi särkyminen."
"Olipa kyllä; sinun syysi se oli", vastasi Lotta.,
"Lotta kulta, annatko sinä minulle sen anteeksi? Hyvä, hyvä Lotta annathan, sano?"
"Annan, annan varmaan", vastasi Lotta ja silloin tuntui sydämeni niin kevyeltä. Vieläkin nyyhkyttäen huusin minä äitiä:
"Ää—äiti, äiti kulta, tule tänne meidän luoksemme."
Seuraavassa tuokiossa näkyikin hän raollaan olevan oven kynnyksellä,
"Mitä sinä tahdot poikaseni?" tiedusti hän.
"Tulehan tänne viereeni äiti, niin saan minä sanoa sinulle jotakin."
Hän tuli, kuuristui puoleeni vuoteelle ja samalla kuin minä rajusti kierrälsin käteni hänen kaulaansa,, kuiskasin niinä hänen korvaansa: