Iloista remuamistamme ei kestänyt kaukaa, kun minä kovaksi onneksi satuin ärsyttämään Joonasta. Hän suuttui ja rupesi kohtikurkkuansa huutamaan. Vihoissaan hän vielä sysäsi pöytää niin, että yksi kuppi vatineen putosi lattialle ja meni muruiksi. Lotta pillahti itkuun. Minä tunsin itseni äärettömän noloksi ja Elsa juoksi äidin luokse kertomaan, miten ikävästi meidän iloiset pitomme olivat loppuneet.
Minun osakseni murheesta tuli se, että kotveroisen sain seista nurkassa häpeämässä. Se oli minusta kuitenkin aivan väärin, sillä enhän minä, vaan Joonashan, se oli särkenyt kupin.
Äiti käski minua pyytämään Lotalta anteeksi, mutta siihen minä en millään ehdolla suostunut. Päinvastoin tunsin minä vääryyttä kärsineeni, olin purrillani, seista jöröttelin itsekseni ja äittelehdin sekä Lotalle että Joonaalle.
Sekin päivä kuitenkin kului loppuun ja maata menon aika tuli käsiin. Me odotimme, että äiti, tavallisuuden mukaan tulisi sisään meidän luoksemme lukemaan ehtoosiunausta kanssamme, mutta äiti ei sillä kertaa sitä tehnytkään. Hän katsahti vain pikipäin ovelta ja oli sangen murheellisen näköinen sanoessaan: "hyvää yötä poika parkani."
"Mutta iltarukouksemme, äiti kulta?" kysäsin minä, nousten puoliksi ylös vuoteellani.
"Ei poikaseni", vastasi äiti surumielin. "Se ei voi Jumalaltakaan rukoilla anteeksi antamusta, joka ei tahdo tunnustaa vikaansa eikä pyytää sitä ihmisiltä anteeksi."
Sen sanottuaan meni äiti pois. Siitä sain minä kuitenkin aihetta uuteen suruun. Siunaamatta nukkuminenhan olisi ihan hirveätä. Minä koetin sen vuoksi omin päin, panin käteni ristiin ja alotin:
"Autuas ken sydämensä
Antaa Herran kätehen,
Suostuin Hänen mielehensä" —
Ei, ei se tahtonut käydä yhtään! Itku tarttui kurkkuun, minä tunsin itseni sangen kurjaksi ja aloin katkerasti itkeä, kuitenkin samalla, varalta, painaen kasvoni päänalaista vasten, että ei kukaan kuulisi, miten minä nyyhkytin. Sillä tavoin olin minä kotveroisen, mutta viimein jotenkin tyynnyttyäni, kuiskasin minä:
"Lotta, valvotko sinä, Lotta?"