Voi, voi kuitenkin — ei mikään ilo maailmassa ole pysyväistä! Tuo hento pahvi antoi perään rumpupalikoilleni ja ennen, kuin aavistaakaan osasin, olin saanut suuren läven syntymään kotelon kanteen.
Mitä isä sanoisi, nähdessään hattukotelonsa turmelluksi? Sitä oli helppo arvata jo edeltäpäin. Hyvä tosiaankin oli se, että isoäiti oli meillä. Hän kävi väliin. Minä pääsin varpurieskasta, mutta sain sitä runsaammin nuhteita.
Haluni rummuttajan ammattiin ei kuitenkaan siltä heltinyt. Keksin näet vahvemman rummun, joka vielä rämisikin paljoa paremmin, kuin hattukotelo. Se oli äidin pieni kasarinen kattila. Kyllä se sai pohjaansa kuplia oikein kosolta! Ja millistä melua minä sitte vielä pidin talossa.
"Ele sinä trummuta niin kauhesti, poike pieni!" kuulin isoäidin varoittavan itseäni monta kertaa päivässä, mutta minä vaan rummutin kuitenkin oikein tarmoni takaa. Sehän oli niin hauskaa. Sisareni olivat yhtä mieltä. Heistä oli oikein imannetta, kuin saivat rumpuni mukaan marssia.
Että en ihan särkisi äidin kaunista kasarista kattilaa ja että saisin oikein tuntuvan palkinnon siitä, kun olin oppinut koko pienen katekismuksen ulkoa ja ensimmäisen pääkappaleen pitkästäkin, sain minä joululahjaksi oikean rummun. Se oli kauniin kappale, joka minulla oli milloinkaan ollut. Sireenin juuresta tehty pukki, kaikki kävyt, niin vieläpä saappaanikin — mitä olivat ne kaikki uuteen rumpuuni nähden! Nyt minä olin oikein rikas ja mahtava. Täti Kustaava kutoi vielä värillisiä nauhoja, jotka hän puutteli kiinni puseroni hihoihin ja teki minulle päähineen kankeasta sinisestä paperista, joka oli ollut sokeritopan ympärillä. Nyt minä varmaan olin pelotteleva pois pakoon kaikki Suomen viholliset sekä parrakkaat, että muut raakalaiset.
Sisareni ihmettelivät minua ja itse mielestänikin olin minä urhoollisin ja merkillisin poika koko valtakunnassa, Moniaana päivänä tuli tuo miehuuteni koetuksille.
Minun piti menettää ensimmäinen maitohampaani. Se oli irtonaisena ja olisi ollut otettava pois. Kysäsin täti Kustaavalta, eikö se kävisi hirveän kipeästi, kun hammasta otetaan.
"Eikö mitä", sanoi täti Kustaava, "ei se kovinkaan koske, mutta mitä se tekisi, jos koskisikin niin urhokkaalle ja rohkealle miehelle, kuin Kalle Sarkkinen on? Vai — ehkä hän onkin vaan rohkea sanoissa, mutta ei itse työssä?"
Sepäs oli oikein herjaavainen kysymys.
"Kyllä minussa on miestä ja rohkea olen", vastasin minä. "Varmaan minä jo paljaalla rummullani voin pakoon säikähdyttää kaikki viholliset, jotka tulevat tänne hätyyttämään meitä, mutta hampaan ottaminen on jotakin toista — tietäähän täti sen!"