"Kyllä, minä ymmärrän", lausui täti, "minä ymmärrän, että siihen ei tarvita mitään uljuutta."
Täti Kustaava nauroi, niinkuin hän olisi oikein tahtonut tehdä minusta pilkkaa. Minä tunsin itseni niin ihmeen noloksi. Minulta puuttui rohkeutta antaa hänen vetäistä pois hampaani.
Viimeinkin sanoi hän tietävänsä erään keinon saada hammas lähtemään pois ihan itsestään niin, että se ei pikkuistakaan koskenut.
"Kuinka se käy laatuun?" kysyin minä uteliaasti.
Niin — se oli täti Kustaavan salaisuus. "Tahdotko sinä ryhtyä koettamaan sitä keinoa?" kysäsi hän.
Kyllä minä olin uskalias, kun hän vakuutti minulle, että se ei yhtään koskisi. Täti sitoi nyt pitkän rihman hampaan ympärille ja sitte hän sanoi: "jos sinä nyt sidot rihman tuohon lieden kuvun kannattajaan ja seisot paikoillasi hiljaa viisi minuuttia, niin vetää rautakanki hampaan luokseen niin, että sinä et sitä edes huomaakaan."
Minä tein työtä käskettyä. Minä seisoin kärsivällisesti paikoillani, mutta sydän kurkussa ja odotin, mitä tapahtuisi.
"Ei se lähdekään, täti", huudahdin minä, kun odotus alkoi tuntua minusta pitkälliseltä.
"Eikö se lähde", vastasi täti ja lähestyi uunia katsoakseen minun merkillistä hammastani.
Hän katsoi hymyillen minuun ja tuumaili: "kyllä se lähtee", ja niin sanoen alkoi kohennella tulta uunissa. Yht'äkkiä otti hän savuavan kekäleen tulesta ja pisti sen ihan minun nenäni eteen. Minä säpsähdin, keikistin päätäni ja — hammas killui rihman nenässä rautakangissa ja minulla oli iso kolo yläpuolisessa hammasrivissäni.