Hampaani oli poissa; mutta rohkeuteni, josta minä niin olin kerskaillut, oli saanut aika kovan puustin.
Viides luku.
Ensimmäinen päiväni koulussa ja muutamia muistoja siitä.
Sittekuin olin ollut isoäidin luona ja, niinkuin jo oli mainittu, oppinut tuon tarpeellisen sisäluvun taidon ensimmäiset perusteet, piti minun nyt syyslukukauden alussa ruveta käymään kansakoulua. Siihen aikaan ei ollut mitään muhkeita kansakoulukartanoita olemassa, jommoisia nyt on rakennettu useimpiin pitäjiin. Meidän pitäjäämme koulu oli sovitettu samaan taloon, kuin vaivaishuonekin jotenkin lähelle kirkkoa. Lukukauden alkamispäivä oli käsissä. Isä kyyditsi minut perille. Melkein puolen peninkulman matka oli meillä ajettavanamme sinne.
Sydämmeni pamppaili tuntuvasti astuessani ovesta sisään tuohon jotensakin tilavaan kouluhuoneesen. Herra Eteläinen — se oli koulun opettajan nimi — ei vielä ollut tullut sinne. Sentähden oli hirvittävä hälinä kouluhuoneessa, johon enämpi, kuin neljäkymmentä poikaa ja tyttöä oli kokoontunut pitäjään kaikilta kulmilta. Minä en heistä tuntenut yhtä ainoaakaan ja kun olin uusi tulokas, niin kerääntyi kohta ympärilleni koko parvi poikia. Päälläni oli minulla kiiltonappinen samettinen mekko ja vyölläni leveä kiiltonahkainen vyö. Pojista näytin minä varmaankin oikealta pieneltä teikarilta, sillä ne veitikat sivelivät sormellaan pehmeätä samettia ja tempoilivat kiiltäviä nappejani, koetellakseen olivatko ne lujasti kiinni. Siinäkös sitte vielä oli kyselemistä ja ihmettelemistä siitä, mikä mahtoi minun nimeni olla, mistä minä olin kotoisin ja kuinka kauas olin lukenut!
Tytöt seisoivat etäämmällä, nauraa kikertivät ja osottelivat minua sormellaan, niinkuin olisin minä ollut mikäkin ihme eläin.
Ei kuitenkaan kulunut monta minuuttia ennen, kuin minä tunsin olevani jo hiukan kotiintunut koulussa. Varsinkin tulin minä pian hyväksi ystäväksi Arvid Westerisen kanssa, joka oli paria vuotta minua vanhempi ja heti rupesi puolustajakseni, kun muutamat pojat alkoivat tulla liian julkeiksi. Ystävyys Arvidin ja minun välilläni kesti, ei vain sen lukukauden, mutta on se kestänyt aivan tähän päivään asti.
Kello löi yhdeksän ja samassa ilmestyi opettajakin huoneesen. Niin pian, kuin hän ilmestyi ovelle, oltiin kouluhuoneessa ihan hiljaa ja kaikki lapset nousivat ylös istuimiltaan. Pojat kumarsivat ja tytöt nyykistivät. Ne meistä, jotka, eivät vielä olleet paikoillaan, riensivät nyt niille. Sittekuin herra Eteläinen oli ohi mennen tervehtinyt isää, meni hän opettajan paikalle ja kutsui yhden vanhemmista pojista luokseen. Sitte alotti hän värssyn.: "mun toimituksen puoleen", joka seuraavine värssyineen, kaikki yhdessä, kovasti laulettiin loppuun asti. Veisaamisen loputtua luki se esiin kutsuttu poika aamu rukouksen, Isänmeidän ja siunauksen, jonka perästä me taas veisasimme: "armotekos viel' täytä j.n.e:" Nyt seurasi sisäänkirjoitus. Isäni talutti minut opettajan istuimen eteen. Minä olin hyvin hämilläni, enkä oikein tiennyt, mihin minä pistäisin käteni taikka kummalla jalalla seisoisin.
"Kumarra Kalle", käski isäni ja minä tein tavattoman syvän kumarruksen, ikäänkuin olisin seisonut kuninkaan edessä, samalla kuin pistin käteni ristiin vatsani päälle. Se oli yksi minun rumista ja pahoista tavoistani ja siitä olin usein jo saanut muistutuksia kotona; mutta hämmästyksissäni olin ne nyt taas unhottanut.
Isä loi minuun tuikean silmäyksen ja minä ymmärsin hyvin, mitä se merkitsi. Kädet hyppäsivät, kuin sähkösysäyksen saaneina, selän taakse ja minä tunsin, miten häpeän puna punastutti kasvojani.