Minä olin näet kyllä oppinut muistamaan kappaleen, mutta se oli vaan koneellisesti opittu ulkoläksy, jonka sisällyksestä minulla ei ollut vähintäkään aavistusta.
Kuitenkaan ei minua pantu aapisluokkalaisten joukkoon, jotka seisoivat puolipyörössä ison, seinällä riippuvan taulun ympärillä. Joku vähän vanhempi poika pantiin heille aina opettajaksi. Sitä poikaa kutsuttiin kehoittajaksi eli "monitööriksi", ja hänellä oli noin puolen kyynärän pituinen näytekeppi kädessä. Hän näytti aina yhtä sanaa kerrassaan taululla ja lapset alkoivat huutaa a, a, a. b, b, b. Niinkuin sanottu, pääsin minä korkeammalle osastolle.
Kun koko koulu oli ollut toimessa tunnin ajan, jona aikana kouluhuone surisi, kuin oikein jättiläismäinen mehiläispesä, soitti opettajamme opettajan pöydällä olevalla kellolla. Se oli merkkinä siihen, että opetustunti oli loppunut ja toinen alkoi. Nyt tuli kirjoitustunti ja muutamia minuutteja oltiin aivan hiljaa koulussa. Pojat ja tytöt kiiruhtivat taas sekaisin paikoilleen. Edistyneimmät istuivat kauimpana opettajasta olevilla penkeillä. Ne kirjoittivat musteella ja kynällä. Heti kuuluikin hirmuinen hanhen kynien rapina käyvän pitkin penkkien rivejä.
Muilla istuimilla istuivat ne meistä; jotka eivät vielä olleet saavuttaneet mitään kätevyyttä kirjoitustaidossa. Ne kirjoittivat kivikynillä kivitauluille.
Viimmein oli lähinnä opettajan istuinta yksi penkki, jota sanottiin "hiekkalavitsaksi" ja se oli niin laitettu, että sitä peitti ohut kerros hienoa hiekkaa. Sen edessä istuivat pienet kirjoitustaidon alottelijat ja piirrustelivat kirjaimia hiekkaan.
Kello XII aikaan soitettiin taas. Se oli päivällisluvan merkki ja nytkös tuli kiire kaikille. Nopeasti heitettiin kivitaulut ja kirjoitusvihot laatikoihin ja juostiin kouluhuoneen vieressä olevaan pieneen suojaan, jonka hyllyille eväskopat ja laukut olivat sijoitetut. Tölmättiin toisiaan vastaan ja tunkeuduttiin niin pian, kuin mahdollista saamaan koppansa kukin käsille. Niin hyvin nälkä, kuin halu päästä ulos kisailukentälle panivat meidän sekä jalkamme, että kätemme ja hampaamme liikkeelle.
Oi kuinka hyvältä kovaksi keitetty muna voileivän kanssa, palanen pannurieskaa ja pullollinen maitoa nyt maistuivatkin. Ne, joilla oli hyvät eväät, jakoivat mielellään yltäkylläisyydestään niille, joilla oli kuivemmat ruoat. Köyhemmät lapset saivat omituisella tavalla osan varakkaampien eväistä. Meillä oli näet tapana leikkiä monella tavoin, käydä sotaa, lainata tulta y.m.; mutta hupaisinta kaikista oli kumminkin ajaa kilpaa pitkin kirkkomäkeä. Hyvät juoksijat pojista rupesivat hevosiksi, mutta hevoset tarvitsivat hyviä heiniä voidakseen kovasti juosta. Voileipä vehnäleipäpalanen eli hiukan pannukakkua, oli parhaimman "hevosen" palkintona,. Syötyänsä sen "heinän", antoi juoksija panna suitset suuhunsa, hyppi ja keikisteli, niinkuin vallaton varsa "tunnin tahi puoli" siitä. Nuo rotevat pojat juoksivat sitte paljain jaloin kivien, somerokasojen, varpujen ja havuneulojen ylitse. Ne hirnahtelivat, päristelivät ja huusivat, kuin olisivat olleet joukko kesyttömiä aaseja. Useamman kuin yhden oikean hevosen ne saattoivatkin pillastumaan, kun oikein haltioihinsa pääsivät.
Väsyttyämme juoksemiseen, veimme me hevosemme kirkkotalliin ja siellä oli niiden kärsittävä vielä kovempi "kurssi". Ne olivat näet vielä ruokottavat. Se kävi niin, että me otimme vanhan huiskan, jolla sitte hieroimme heitä oikein vimmatusti. Se, joka silloin oli oikein säyseä ja kärsivällinen, sai tavallista toisenlaista rehua, jota me kutsuimme kauraksi. Eräs vaivaistalon muorista keitti näet nekkuja pieniin paperitötteröihin, joita hän sitte myi neljännes-kopeikasta kappaleen. Se meistä, jolla oli neljänneskopeikka, osti itselleen ja hevoselleen hyvän nekun. Sillä tavoin vahvistettiin ystävyys koulukumppanien kesken siihen aikaan.
Mutta minä en saa unhottaa kaikista hauskinta seikkaa ensimmäisestä koulupäivästäni. Arvid Vesterisellä oli mukanaan paperileija. Semmoista en minä vielä milloinkaan ennen ollut nähnyt. Tuuli jotenkin ankarasti ja leija laskettiin ylös. Oi ihmettä, erinomaista! Se liiteli yhä korkeammalle ja korkeammalle yli puiden latvojen — korkeammalle kirkontorniakin. Vaikka se oli minun kokoiseni, näytti se pieneltä, kuin varis, tuolla ylhäällä pilvissä. Sitä leijaa en minä voinut konsaan unhottaa. En tiedä, miten paljo ja mitä olisin siitä antanut, jos olisin omakseni saanut. Kuinka rikas kuitenkin Arvid oli minun silmissäni! Hänen leijansa oli parempi kuin sata nekkua ja yhtä monta kermakakkuista.
Jälkeen puolisen alkoivat opetustunnit, sisäluvun harjoituksella. Me saimme lukea uutta testamenttia. — Mutta oliko se sovelias sisälukukirjaksi? Minulle varsinkin oli se sopiva. Enämpi, kuin kolmannes vuosisataa on sen ja nykyisen, ajan välillä ja kuitenkin muistan minä ihan elävästi vielä miten sydämeni täyttyi ilosta, kaipiosta, toivosta, riemusta ja onnesta lukiessani Jesuksen rakkaudesta ihmisiä kohtaan; Hänen ihmeistään; ja merkeistään; Hänen armollisista sanoistaan ja hyvistä töistään; Hänen kuolemastaan ja ylösnousemisestaan. Ne olivat kalliita hetkiä, nuo sisälukutunnit! Niiden perästä tuli maantiedettä, Suomen historiaa ja laskentoa. Kello kuuden aikana päätettiin koulu. Silloin, läppäsi vanha suntio yhdeksän läppäystä isolla kellolla kellotapulissa ja me seisoimme hiljaa asettuneina iltarukoukseen ja lauloimme: