Jo joutui päivä armas
Ehtoolle, rukoilemme
Ett', Herra Jesus, rakas!
Tääll' pysyt tykönämm'
Meill' usko vahva suo,
Varjeie aina meitä,
Peikoilta vaaroiss' peitä,
Meill' makea lepo tuo!
Rukouksen jälkeen veisasimme:
Sun haltuus rakas Isäni,
Mä annan aina itseni,
Sieluni, rumiin', tavaran',
Ne ota, Herra, vastahan.
Sitte sitä lähdettiin jokainen suunnalleen. Kukin kiiruhti kotiinsa eväskoppa käsivarrellaan. Minulla oli useampia poikia seuranani. Antti ja Kalle Eerikki Wuoriset, neljännesmiehen molemmat pojat Aukusti ja Fredrikki, myllärin Jussi ja sen sisar Greeta, ynnä lautamiehen Vihtori ja Pekka Ollinpojan Eetu. Nuo pojat olivat kaikki, paitsi Antti Vuorinen, monta vuotta minua vanhempia ja täynnä kaikenlaisia vehkeitä ja konnan koukkuja. Vaikka koulunopettaja oli kehoittanut kulkemaan hiljaa ja siivolla matkallamme, oli sen asian laita kuitenkin niin ja näin.
Meillä oli tapana kulkea aina, kun oli kaunis ilma, eikä kovin paljoa satanut tahi ollut lunta, oikotietä parin aituuksen ja viidakon kautta. Siellä kasvoi sekä mustikoita että puolukoita, jotka vetivät huomiomme puoleensa. Oravat hyppelivät vanhoissa hongissa ja kuusissa ja me koetimme ottaa niitä kiinni. Se ei kuitenkaan onnistunut. Marjat siihen sijaan olivat helpommat saada käsiin. Me söimme mustikoita niin paljo, että näytimme siltä, ja etenkin huulemme, kuin olisimme olleet oikeita neekerejä. Se olisi kuitenkin mennyt mukiin, mutta mitä me sitte vielä teimme oikein koristellaksemme itseämme? Me maalasimme mustikan mehulla isot viikset ja pujoparrat toisillemme näyttääksemme varsinaisilta "metsärosvoilta". Kaikkiin ojiin ja savihautoihin oli meillä myös asiaa tutkiaksemme, kuinka pitkälti oli pohjaan matkaa. Harvoin saavuin minä kotiin ennen puolta kymmentä, jos kohta me olimme kulkeneet "oikotietä".
Isäni, joka yleiseen oli sangen vakava ja tiukka mies, ei kuitenkaan voinut pidättäytyä purskahtamasta sydämelliseen nauruun eräänä iltana nähdessään minun surkean muotoni koristeltuna isoilla sinertävillä viiksillä ja leukaparralla.
"Äiti", huusi hän äidille, joka istui pikku sisko sylissään, "tule ulos, niin saat nähdä, mikä maantieritari täältä tulee pyytämään yösijaa luonamme."
Äiti tuli ulos, katsoi minun tahrittua samettimekkoani, koetti näyttää vakavalta, mutta ei onnistunut ja sen sijaan nauroi hän niin sydämellisen herttaisesti, kuin hänellä aina oli tapana nauraa. Minä en voinut käsittää, miksi he niin nauroivat, sekä isä että äiti. Eihän se ollut mikään naurun asia, että minä olin liannut uuden mekkoni ja kaationi tai housuni. Mutta siihen liittoon tuli Lottakin ulos makuuhuoneesta, löi käsiään yhteen ja huusi: "Kalle, Kalle, miltä sinä näytät!"
Minä närkästyin ja kysyin mikä häntä nauratti.
"Katsohan kuvastimeen, Kalle; voi miltä sinä näytät", jatkoi hän.